?

Log in

No account? Create an account
kesäkuu 2009   01 02 03 04 05 06 07 08 09 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30

Blogilla on tilapäisesti uusi koti

Posted on 2009.06.15 at 13:04
Kiitos kaikille kommenteista. Jatkan kirjoittelua täältä Englannista käsin, mutta varsinaiset lääkisjutut taitavat nyt jäädä joksikin aikaa tauolle, ellei tule joku ihmeellinen inspiraatio. Kirjoittelen noita pääsykoejuttuja joskus keväämmällä kunhan saan kavereita haastateltua. Blogi jatkuu ainakin tämän vuoden ajan eri osoitteessa lähinnä noiden sivupalkkimainosten raivostuttavuuden takia. Uusi blogi tulee käsittelemään enimmäkseen sopeutumista elämään ulkosuomalaisena, mutta kirjoitan varmasti vähän lääkisjuttujakin kunhan saan vuoden mittaisen harjoitteluni Manchesterin yliopiston psykiatrian laitoksella käyntiin. Tervetuloa siis kaikille lukemaan uutta blogia osoitteessa englanninelamaa.vuodatus.net

Lukijoiden mielipiteitä haussa

Posted on 2009.06.02 at 12:03
Blogi on nyt jonkinlaisessa käännekohdassa muutettuani tänne Englantiin. Kesää vietän lähinnä lomaillen, joten lääkisjuttuja tuskin kovin paljon pohdiskelen. Alkusyksystä aloitan sitten hommat Manchesterin yliopistolla syväreitä ja ehkä manuja tehden ja jotain muuta pientä tutkimushommaa piipertäen. Voin toki kirjoitella sieltä välillä jotain kokemuksia.

Nyt kysyisinkin lukijoilta onko teillä jotain aiheita, joista toivoisitte että kirjoittaisin? Itseäni kiinnostaisi myös tietää minkälainen oli pääsykoe tänä vuonna ja miten se kullakin meni. Kertokaahan siis kokemuksistanne? Syksylle mietin sellaista blogikirjoitusta, jota varten haastattelisin lääkiksessä olevia kavereitani ja kirjoittaisin tänne erilaisista oppijoista ja miten he opiskelivat ja valmistuivat pääsykoetta varten, joka heidät sitten vei sisään. Olisiko se kiinnostava aihe? Ajattelin, että noita sisäänpääsijöiden tarinoita aina tietysti siellä täällä kuulee, mutta että ne ovat yksittäisiä tarinoita ja voisi ehkä olla rohkaisevaa kuulla, että monenlaisilla tavoilla ja lähtötilanteilla voi päästä sisään. Mutta siis pointti oli,että kirjoitelkaahan ahkerasti tänne kommenttilootaan. Voin teitä apuna käyttäen sitten vähän paremmin pohtia tämän blogin jatkoa.

Luotatko sinä lääkäriisi?

Posted on 2009.05.20 at 22:03
Viimeisimmän kommentin tiimoilta lähdin pohtimaan lääkärin tietomäärää, vastuuta ja potilaan luottamusta lääkäriin. En ollutkaan koskaan ajatellut asiaa tältä kannalta, vasta siis tajusin kuinka äärettömän tärkeää on se, että potilas luottaa lääkärinsä ammattitaitoon ja päätöksien oikeellisuuteen.

Annan muutaman esimerkin tuttavien kertomuksista tai itse koetuista tapahtumista.

1. Potilas on odottanut päivystyksessä korkeassa kuumeessa lääkäriin pääsyä neljä tuntia (näitä kokemuksiahan riittää). Olo ei ehkä ole parhain kun on päivystykseenkin pitänyt lähteä. Potilas istuu päivystyksen aulassa ja katsoo kuinka lääkärin ovesta sisään virtaa potilaita, jotka ovat tulleet päivystykseen paljon itseä myöhemmin. Alkaa palamaan pinna. Potilas miettii että hänet on varmaan unohdettu ja että eihän tämä nyt ole ollenkaan reilua. Kun sitten lääkäri tulee vielä ulos huoneesta puhelimeen puhuen tulee mitta täyteen. Vai sillä on aikaa vielä puhelimessakin juoruta. Potilas/omainen ryntää vastaanottohuoneeseen ja asiallisesti/syyttäen/huutaen/hoitajia tönien ilmoittaa (joskus kirosanojen saattelemana), että nyt on mitta täynnä ja olisi mun vuoro.

-> Potilas ei ole siis luottanut siihen, että lääkäri kyllä ottaa kaikki mukaan oikeudenmukaisessa järjestyksessä. Lääkärin tosin täytyy myös muutella jonon järjestystä potilaiden kiireellisyyden mukaan. Jollain potilaalla saattaa olla hengen lähtö kyseessä jos apua ei tule heti. Toisen sairaus vaatii ehdottomasti hoitoa tunnin sisään. Kuumepotilas hoidetaan sitten, kun kaikki akuutimmat potilaat on hoidettu ensin. Ja välillä vastataan puhelimitse tuleviin kysymyksiin muiden potilaiden hoidosta.

2. Potilas tulee vastaanotolle ja vaatii antibiootteja nuhaan. "Mulla menee aina poskionteloihin." Ja lääkäri on tietysti puoskari jos ei antibiootteja kirjoita.

-> Potilas ei luottanut lääkärin ammattitaitoon. Vaikka lääkärihän olisi puoskari jos kirjoittaisi antibiootteja potilaiden toiveiden mukaisesti ja myös vaivoihin, jotka hoituisivat helposti ilmankin antibiootteja. Potilaalla oli ehkä viruksen aiheuttama nuhakuume, johon antibiootit eivät edes tehoa. Sen sijaan ihmiselimistöllä terveelläkin ihmisellä viihtyvät "kiltit" bakteerit käyttävät hyväkseen antibiootin läsnäoloa elimistössä ja opettelevat vastustuskykyisiksi tätä antibioottia vastaan. Tätä taitoa ne voivat sitten opettaa niille vaarallisemmillekin bakteereille ja kohta onkin vastassa tilanne, jossa kaikki bakteerit ovat "oppineet" vastustuskykyisiksi useille antibiooteille, eikä tehoavia hoitoja ole enää vaarallisiinkaan tauteihin.

3. Potilas kieltäytyy leikkauksesta tai toimenpiteestä, joka hänen hyvinvoinnilleen olisi ollut ratkaiseva ja olisi hänet voinut siitä parantaa. "No kun naapurin Matti oli tossa samassa leikkauksessa ja siltähän lähti melkein henki ja nyt sen elämä on ihan pilalla. Minua ei leikkauspöydälle tapeta."

-> Potilas ei luottanut lääkärin arvioon riskistä. Ja lääkäri oli tässä tilanteessa luultavasti arvioinut, että potilaan leikkaus-/toimenpiteen riskit ovat pienet ja sen sijaan saatu hyöty suuri. Naapurin Matti sen sijaan oli ennen leikkausta tupakoinut askin päivässä 30 vuoden ajan, sairasti diabetesta ja verenpainetta, oli 50 kiloa ylipainoinen ja potilasta 30 vuotta vanhempi. Riskitekijöitä kerrakseen.

4. Potilas lopettaa lääkärin määräämään lääkkeen, koska siitä tulee paha olo.

-> Taas kerran.. en luota lääkäriini.. Ehkä paha olo oli normaali sivuvaikutus, joka olisi mennyt muutamassa päivässä tai viikossa ohi ja kuului asiaan. Tai ehkä reaktio oli epätoivottu sivureaktio. Joka tapauksessa jos potilas olisi ilmoittanut asiasta lääkärille eikä omin päin lopettanut lääkitystään, olisi lääkitystä voitu asianmukaisesti jatkaa tai vaihtaa. Ja potilas olisi voinut paremmin.

Pisti oikeasti miettimään sitä kuinka tärkeää on vastaanotolla heti ensimmäiseksi herättää potilaan luottamus hoitavaa lääkäriä kohtaan. Ja kuinka tärkeää olisi myös, että yleisesti ihmisillä olisi luottamus lääkärikuntaa kohtaan. Ei siksi että lääkäreillä olisi kivasti hyvä asema yhteiskunnassa ja paljon kumartelijoita vaan siksi, etteivät ihmiset itse estäisi mahdollisuuksiaan saada hyvää ja asianmukaista hoitoa. Se lääkärihän on kuitenkin lääkäri siksi, että on koulun käynyt ja päivittää jatkuvasti ammattitaitoaan potilaan hoitoa koskevan tiedon suhteen. Eli kyllä varmasti sitä lääkäriä usein kannattaa uskoa ennemmin kun naapurin Mattia/Maijaa/seiskaa/puskaradiota. Tervettä maalaisjärkeä saa tosin aina käyttää ja lääkäriltä saa aina myös pyytää selitystä ja perusteita asioille ja päätöksille. Samalla voi myös miettiä sitä, mikä haaste meille lääketieteen opiskelijoille ja lääkäreille on opiskella ja päivittää tietoja ja taitojamme siten, että olemme luottamuksen ansainneet.

Osastoharjoitteluviikon anteja vol.2

Posted on 2009.04.27 at 12:29
Osastoharjoittelu oli ja meni. Ja ehdottomasti oli tähän astisista harjoitteluista paras. Meilahdessa ei lääkisopiskelijoita osastoilla usein nähdä, joten siellä ei ole samanlaista kyllästymistä opiskelijoiden ohjaamiseen kun ehkä joissain muissa paikoissa. Koko henkilökunta niin lääkärit kun hoitajatkin, olivat todella innokkaita opettamaan ja ohjaamaan ja aina ystävällisiä. Muualla olen saanut aina kerjätä hoitajilta, että voitteko tulla sanomaan jos olisi tipan laittoa tai mitään pikku hommaa mitä voisin tehdä. Ja vaikka kuinka on käynyt kyselemässä niin ikinä sitä hommaa ei ole ollut, vaikka kummasti potilaille on tipat ilmestyneet käsiin ja katetrit rakkoihin. Tuolla sen sijaan hoitajat olivat aivan mielissään siitä, että tykkäsin esim. juuri noita kanyyleita laittaa (paitsi Meikussa sitä kutsuttiin Viggoksi?). Sain siis paljon hyvää rutiinia tippojen laittoon ja sain jo jopa joillekin huonosuonisillekin niitä laitettua. Sain myös kirjoittaa reseptejä, sairaslomatodistuksia ja lähetteitä niin, että lääkäri ne sitten aina tarkasti ja allekirjoitti.

Mulla oli periaatteessa oma vastuulääkäri, mutta mukavaa oli, että kaikki tuntuivat mielellään ottavan mukaansa, joten sain aina mennä sinne missä oli mielenkiintoisinta hommaa nähtävänä. Kävin katsomassa teho-osastojen toimintaa ja gastroskopioita ja sain tutkia muutaman potilaan päivystyksessä. Tosi mielenkiintoisia leikkauksiakin pääsin seuraamaan ja ekaa kertaa kirurgit aina todella selitti mulle mitä siellä touhusivat. Opin tuon viikon aikana jopa teoriassa sen, miten umpilisäkkeen poisto suoritetaan. En olisi ikinä uskonut että mua kiinnostaa joku tuollainen. Kirurgia alkoi ekaa kertaa tuntumaan mielenkiintoiselta, vaikka taidankin olla vähän turhan heikkohermoinen siihen hommaan...

Yhtenä päivänä olin avustamassa leikkauksessa ja siellä näkyi sitten jotain sellaista, joka alkoi yhtäkkiä tekemään tosi pahaa. Siinä maski naamalla ollessa ja kuuma steriili takki päällä ei pyörryttävä olo ole paras juttu, siinä kun ei oikein kunnolla pysty edes hengittämään. Ehdin sitten juuri lykätä pitelemäni instrumentin kirurgin käteen, ennen kun alkoi jalat menemään veteliksi. Sain sanottua vaan että pyörryttää ja sitten hoitaja olikin jo kiskaissut mut lattialle, työntänyt makaamaan ja nostanut jalat ylös. Oli aika absurdi tilanne maata siellä leikkaussalin lattialla jalat kohti kattoa ja katsella sieltä lattianrajasta kun kirurgilla kädet edelleen heilui keskeytymättä potilaan leikkauksessa. Kaikki hoitajat ja kirurgikin olivat tosin tosi kivoja. Joku hoitaja sanoi että sellaista sattuu monelle ja yksi kirurgeista jälkikäteen lohdutteli kertomalla tarinoita omista pyörryttävistä tilanteistaan. Vaikka enää en kyllä millään lailla noita tilanteita häpeä. Niitä on tullut niin monesti jo ja tiedän, etten sille itse mitään voi, että turhahan niitä on nolostella. Sitä sattuu. Ja ehkä sitten voi vähän miettiä sitä omaa suuntautumistaan, että pakkoko on sitten yrittää sellaisille aloille, joissa toimenpiteitten näkeminen tai tekeminen tekee huonoa.

Jälleen kerran kyllä se mitä jäi eniten käteen harjoittelusta, oli muistutus siitä miten tärkeää se potilaan kohtaaminen on. Teoria tietoa voi aina päntätä ja käytännön "temppuja" opetella, mutta mielestäni silti ei voi olla kovin hyvä lääkäri jos kierrolla tai potilasvastaanotolla puhuu potilaan yli kollegoilleen aivan kun potilas ei olisi ihminen. Jos miettii että itse makaisi sairaalassa huonossa kunnossa, se on varmasti jollain lailla pelottava tai ikävä tilanne ja siihen kaipaa tukea ja myötätuntoista suhtautumista myös lääkäreiltä. Tai ainakin vähintään sen, että asioiden etenemisestä jatkuvasti informoidaan. Välillä vaan tuntuu siltä, että helposti etenkin vaativien asioiden edessä keskitytään enemmän niihin asioihin kun ihmiseen. Ja ihmistähän siinä hoidetaan, ei pelkkää sairautta. Jos edes itsellä pysyisi mielessä niin hyvä olisi.

Reumatologian tentti oli tänään. Olin kyllä liikenteessä huonoimmalla valmistautumisella ikinä. Jotenkin noihin pienimpiin tentteihin kai suhtautuu liian ylimielisesti kuvitellen, että sen oppii kyllä hetkessä. Ja sitten sitä onkin tentissä vähän sormi suussa, että oliskohan pitänyt lukea vähän enemmän. Mutta menisipä nyt edes läpi. Huomenna lähden taas matkaamaan Englannin suuntaan. Edessä on melkein kolmen viikon loma!!! Ja Oulu-päiviä on jäljellä enää 10! Tämä(kin) vappu taitaa sujua rauhallisin merkein. Jos sitä jaksaisi vaikka paistaa munkkeja, simaa ei taida Englannissa saada. Ilmakin siellä alkaa olla jo grillailuun sopiva. :) Mukavaa vappua kaikille! Olkaa kiltisti!

Sairaalaelämää Helsingissä

Posted on 2009.04.20 at 19:22
Taas on osastoharjoittelu menossa. Tällä kertaa kuitenkin suuntasin pohjoisesta kotikaupunkiini Helsinkiin ja vuorossa on kirurginen osasto Meilahden sairaalassa. Jännitin aika paljon sinne menoa. Hassua, että helsinkiläisenä sitä voi olla ennakkoluuloja helsinkiläisistä. :D Ja nämä ovat siis kehittyneet Oulussa asumis aikana. Pelkäsin siis, että noin isossa sairaalassa kandeille on vieläkin vähemmän aikaa kun Oys.issa ja että varmasti ollaan myös tylympiä. Vaan asia tuntuu ensimmäisen päivän perusteella olevan aivan päinvastoin. Kiirettä kylläkin näyttää riittävän, mutta tahti tuntuu kuitenkin pysyvän sen verran inhimillisenä, että kandillekin ehditään välissä asioita selittää. Kaikki ovat olleet aivan mielettömän ystävällisiä, jopa todella lämpimiä. Voisin melkein sanoa, että vaikka hyvää kohtelua olen kaikissa osastoharjoitteluissa saanut, tämä kiilaa kyllä ykköseksi. Ensimmäistä kertaa sain myös kaipaamaani opetusta osastokierrolla. Lääkäri jopa kyseli multa miten itse toimisin tietyissä tilanteissa ja kertaili mulle teoriatietoa tiettyjen sairauksien hoitamisesta.

Outoa on ollut huomata, miten kodikkaalta tuntuu, kun kerrankin ei ole oman "murteensa" tai sen puutteen kanssa vähemmistössä. Olen jo tottunut siihen, että kotipaikkaani kysyttäessä vastauksen saaja mulkaisee minua ja lopettaa keskustelun lyhyeen tai että kahvihuoneessa keskustellaan siitä kuinka koppavia helsinkiläiset ovat ja kuinka typerältä ja ylimieliseltä helsinkiläisten tapa puhua kuulostaa. Siispä on ihanaa kun joku kysyy mistä olen kotoisin ja vastauksen saadessaan kysyy ehkä korkeintaan kaupunginosaa ja jatkaa sitten muihin juttuihin. On myös kivaa olla ympäröitynä kodikkaasti puheensorinalla, joka kuulostaa samalta kun kotona ja on kivaa kun ei aiheuta naurunremakkaa tai mitä-säkin-siinä-leuhkit mulkaisuja kun käyttää sanoja, jotka on omalle kotipaikalle tyypillisiä. Veikkaan että tämän tunteen voi ymmärtää kuka tahansa muualle muuttanut. Varmasti oululainen Helsingissä opiskeleva tuntee tulleensa kotiin kun Ouluun palatessaan kuulee jonkun sanovan ookko nää, kuluma tai näkkee. :D Kyllä se paikka jossa on kasvanut on aina kuitenkin se koti. Ja koti on aina koti, sama se missä se on ja vaikkei se lopulta olisi objektiivisesti yhtään sen parempi paikka kun mikään muukaan.

Tähän ei nyt tällä kertaa tule kovin paljoa tätä itse lääkisjuttua. Oon ollut viime aikoina niin koululusmu. Tentit on kylläkin menneet ihan hyvin, mutta tuntuu, etten koulussa ole teemapäiviä lukuunottamatta juuri käynyt. Osastoharjoittelussakaan nyt ei ensimmäisenä päivänä ole päässyt tekemään mitään mainitsemisen arvoista. Siellähän tosin aina näkee ja kuulee mitä hurjimpia juttuja. Kuoleman luonnollisuus ja jokapäiväisyys on aina se mikä siellä hätkäyttää ja toki sitten näkee todella sairaita ihmisiä ja välillä aika graavejakin näkyjä. Pikkuhiljaa tuntuu, että sitä alkaa tottumaan myös salassapito velvollisuuteen. Ei siten, että sitä ennenkään olisin rikkonut, mutta ennen kun oli nähnyt jotain, poltteli aivan hulluna päästä kertomaan siitä koko maailmalle. Nyt ne jutut jotenkin pitää luontevammin omana tietonaan ja jos tarvetta on, juttelee niistä sitten sen hoitotilanteen jälkeen siihen hoitoon osallistuneiden henkilöiden kanssa. Toki saatan kotona kertoa jos jotain todella erityistä olen nähnyt tai tehnyt, mutta tietysti hyvin yleisellä tasolla. Yritän aina miettiä miltä tuntuisi itsestä jos olisi juuri ollut lääkärissä ja sen jälkeen kuulisi tämän lääkärin kertovan jollekin toiselle sinusta, vaikkakin vain yleisellä tasolla tai niin ettei tunnistamisen vaaraa olisi. Itse ainakin lääkärissä käydessäni toivon, että kaikki hoitoon liittyvä tieto todella jää vain hoitaville ihmisille ja aion tätä noudattaa myös itse.

Eipä tällä kertaa tämän kummempaa. Päiviä Suomessa on enää jäljellä 21! Lähtölaskenta on siis jo alkanut.


Osastoharjoitteluviikon anteja

Posted on 2009.04.01 at 20:51
Puolet osastoharjoitteluviikosta alkaa olla jo takanapäin. Kokemus on ainakin tähän asti ollut tosi positiivinen ja esim. kierroilla lääkärit ovat opettaneet ja selittäneet paljon enemmän kun aikaisemmissa harjoitteluissa. Tosin tajusin tänään, että mulle toimisi opetusmenetelmänä parhaiten sellainen Greyn anatomia meininki, että se kiertävä lääkäri kyselis aina välillä. Nyt sitä helposti vaan seuraa varjona perässä ja nyökyttelee että joo joo, näinpä tietysti hoidetaan. Mutta mitäpä jos joku vähän tökkisikin, kysyisi että mikähän on yleinen hoitolinjaus pneumonian kanssa: mitkä antibiootit, mitä kokeita otetaan, kuinka kauan seurataan yms. Tai kyselisi ylipäätään välillä jotain, että joutuisi vähän miettimään. Meidän opetuksessa ei siis kysellä, enkä kyllä osaisi vastatakaan, että ei sen puoleen. :D Nyt olen kuitenkin yrittänyt olla itseohjautuva ja kun mennään jotain potilasta tapaamaan, lukaisen lääkärin olan takaa mitä koneella potilaasta sanotaan ja mietin mitä itse kysyisin, mitä kokeita ohjelmoisin, kotiuttaisinko vai miten muuttaisin hoitoa. Muutama oman pään sisällä tapahtunut arvaus meni tänään jopa oikein!

Ja astruppien ottokin alkaa sujumaan, vaikka välillä saan kyllä kaivella siellä potilasparkojen ranteissa aika kauankin ennen kun verta alkaa putkeen valumaan. Astruphan on verikaasunäyte, jonka ottaa lääkäri valtimosta tunnustelemalla pulssia ranteesta ja sitten tuikkaamalla käsikopelolla sen neulan sinne valtimon suuntaan. Ja mulla ainakaan se ei aina todellakaan osu ekalla tähtäyksellä. Mulla taitaa olla vähän huono hahmotuskyky, ei oikein pelaa että hahmottaisi millilleen missä kohti omaa peukaloa se pulssi tuntuu ja tuikkaisi siihen. Mutta ehkäpä siihenkin joskus oppii. Tippoja tai katetreja sun muita ei tällä kertaa ole päässyt laittamaan, mutta enpä oo niitä kovin aktiivisesti siinä hoitajilta käynyt kärkkymässäkään. Olisihan se kiva kun pääsisi enemmän tekemään, mutta en nyt jaksa istua tyhjänpanttina jossain kansliassa odottamassa, että joku saattaisi ehkä olla lähdössä tekemään jotain jossain vaiheessa ja jos sitä pääsisi vaikka mukaan tekemään.

Tämän viikon tavoitteena on ollut tutkia kolme "omaa potilasta" ja kirjoittaa heistä tulotekstit ja sitten hoitojakson yhteenveto eli epikriisi. Olen jo omat potilaani tutkinut ja nyt vain odottelen, että viimeisetkin kotiutuvat. Mielenkiintoista sinänsä seurata tiettyjen ihmisten vaiheita ja paranemista. Sitä jotenkin ottaa nämä tietyt potilaat todella omikseen ja mielenkiinnolla haluaa tietää jokaisesta hoidon käänteestä. Potilaatkin ovat onneksi suhtautuneet tosi myönteisesti harjoituspotilaina olemiseen. Kukaan ei ole vielä koskaan kieltäytynyt. Tosin eipä siinä nyt mitään ikävää tapahdukaan. Huomaa että se potilaan haastattelu ja tutkiminen alkaa jo sujumaan helpommin ja rutiinimmin, vaikka paljon vielä joutuukin aika tarkkaan miettimään mitä kysyy ja mitä tutkii. Enää ei kuitenkaan tule niin paljon sellaisia hups, unohdin syöpäpotilaalta tunnustella imusolmukkeet tai hups, unohdin keuhkopotilaalta kysyä tupakoinnista tai hups, taisi jäädä se sydämen kuuntelu välistä kokonaan. Eli kai tässä jotain edistystä tapahtuu kokoajan, vaikka suurimmaksi osaksi tunnen olevani umpityhmä idiootti, jolla ei jostain syystä vaan mikään tieto mene päähän.

Kivaa on siis olla tuolla osastolla käytännön työn parissa pyörimässä, vaikka toisaalta välillä on vähän turhauttavaa vaan pyöriä siellä jaloissa. Parhaiten kun kuitenkin oppii juuri esim. itse potilaita tutkimalla. Vaikka onneksi ehdin kehittää tämän itse itseltäni kyselevän menetelmän niin saatan paremmin vielä näinä vikoinakin päivinä oppia. :D Motivaation nostajana nämä harjoittelujaksot ehkä kuitenkin toimivat. On hyvä käydä hakemassa muistutusta siitä, että oikealla alalla ollaan ja potilastilanteissa varsinkin sitä saa myös niitä muistutuksia siitä, miksi on niin kivaa opiskella juuri lääkiksessä. Tentteihin lukiessa ja luennolla se motivaatio kun karkaa niin helposti ja sitä alkaa ihmettelemään miksi sitä tänne on päätynyt puurtamaan.

Tänään varmistui myös kesän suunnitelmat. Olen siis toukokuussa koulun loputtua lähdössä Englantiin välivuotta viettämään ja näillä näkymin takaisin palailen vasta ensi vuoden elokuussa. Kokonainen vuosi jää siis opinnoissa nyt väliin ja tipun tietysti alemmalle kurssille. Saapa nähdä mitä tämän blogin kanssakin sitten käy. Voi olla vähän hankalaa kirjoitella mietteitä lääkisopinnoista kun sellaiset ovat tauolla. Ei tenttejä kokonaiseen vuoteen! Ja oikea kesäloma! Mikäs sen parempaa...

Posted on 2009.03.27 at 14:59
Kevään tuloa ei täällä Oulussa aina välttämättä huomaa ilmasta. Kyllähän se aurinko taitaa paistaa vähän enemmän kun talvella, mutta aamulla kun lähtee polkemaan kouluun on pakkasta vielä kymmenen astetta. Yksi asia on kuitenkin varma kevään merkki, nimittäin pääsykoelukijat. Käväisin tuossa pari päivää sitten kaupunginkirjastolla tenttiin lukemassa ja se lukusalihan oli aivan täpösen täynnään Galenosta ahmivia, laskimia näpytteleviä ja anatomian kuvien päällä torkahtelevia pääsykoepänttääjiä. Tsemppiä taas nyt vaan kaikille. Harmikseni huomasin, että viime vuoden kannustussuosikkini (siis aivan vieras tyttö jota mielessäni kannustin) ei ollut päässyt, mutta oli mukavaa huomata, että suosikillani näytti olevan sisua aloittaa sama prosessi uudestaan. Toivottavasti tällä kertaa tärppää hänellä ja muillakin sinnikkäillä.

Meillä koulussa tentit ei meinaa loppua ei niin millään. Kliininen kemia, radiologia ja gastroenterologia on menneet läpi ihan kohtalaisilla arvosanoilla (vaikken niillä lähtisi kehuskelemaan) ja tämän päiväisen kardiologian tentin jälkeen nyt jännitän sekä sen, että endokrinologian läpimenoa. Voisin sanoa olevani aika ahkera opiskelija tenttiin lukemisen suhteen. En nyt ihan niitä ahkerimpia, mutta en laiskimpiakaan. Yleensä aloitan lukemisen tosi hyvissä ajoin, mutta sitten loppua kohden hyydyn ihan täysin ja vikoina päivinä en usein edes vaivaudu lukemaan.

Pikkuhiljaa alkaa vasta tajuamaan, että tenteissähän oikeasti kysytään asioita käytännön kannalta ja niin ne asiat kannattaisi myös opetella. Itsellä tuntuu tämä homma vielä olevan vähän hakusessa. Tänäänkin tentissä kysyttiin niinkin tärkeää asiaa kun sydäninfarktia ja että milloin lähetät eteenpäin vaikkapa pallolaajennukseen ja millä aikataululla. Sitä jotenkin opiskelee vielä niin teoriaorientoituneesti, ettei osaa vielä ajatella, että opiskelisi asiat enemmänkin tältä kantilta: potilas tulee, selvitän oireet ja ongelman laadun, mielessä herää joku diagnoosiehdotus (muiden diagnoosien poissulku), nyt pitäisi kai miettiä hoitoakin eli miten hoidan juuri nyt.. määräänkö lääkkeitä, lähetänkö eteenpäin, jos lähetän eteenpäin niin minne ja milloin, miten seuraan? Jos vaikka alkaisi opettelemaan asioita käytännön läheisemmin. Taidan myös vihdoin alkaa kuuntelemaan omaa tärppikonettani eli poikaystävää, joka siis on nyt vuoden verran toiminut lääkärin hommissa. Se haluaa aina kertoa mitä mun pitäisi mihinkin tenttiin lukea ja olen vaan hiljentänyt sanomalla, että mitähän sä voit meidän proffien tenttikysymysideoista tietää. :D Ja sitten olen siis jättänyt useinkin huonolle lukemiselle ne sen ehdotukset.. Nyt alkaa vaan olemaan niin, että turhan useasti on kysytty juurikin niitä poikaystävän painottamia asioita.. Pakko kai se on nöyrtyä ja alkaa anelemaan siltä tärppejä. :D

Tämän kevään aikana on huomannut, että lääkis on hyvä paikka jos haluaa harjoittaa empatiaa, mutta huono paikka jos haluaa empatiaa osakseen. Ennen luulin, että lääkisopiskelijat ovat jotenkin opiskelijoinakin arvostettuja ja että lääkiksessä sitä meitä sitten kohdeltaisiin kuin kukkaa kämmenellä.. Eipä vaan taida niin olla. On ihan tuuria millaisen tyypin saat milloinkin ohjaajaksesi, muutamaa kurssikaveria on ohjaava opettaja jopa juossut karkuun ettei tarttisi opettaa. Meille myös huudetaan, joskus ilman syytäkin. Jos sairastut, läheinen sairastuu tai haluat vaikka käydä pienessä reissussa, menee elämä kyllä tosi hankalaksi. Ryhmätöiden vaihtelu voi parhaimmillaan olla tosi hankalaa ja auta armias jos kerran nukut pommiin ja unohdat omaan opetukseesi mennä (käynyt kerran allekirjoittaneelle).. Opetussihteeriltä tai mikä ikinä onkaan saa yleensä tylyn vastauksen ja muutamille on jo jopa todettu, että opetuksessa voit käydä ensi vuonna sitten ja kyseisen kurssin alan kesätyöt voit tällä erää unohtaa. Samoin on laita kerran viikossa olevien pakollisten teemapäivien. Olen itse kerran ollut teemapäivästä pois ja kuvittelin, ettei siitä tulisi mitään ongelmia kirjoitettuani tarvittavat korvaavat esseet. Minulle kuitenkin ilmoitettiin, että koska olen yhdestä ollut pois, en mistään syystä saa jäädä enää pois yhdestäkään. Niinpä olen nyt istunut yhdessä teemapäivässä oksennustaudissa ja toisessa nuhakuumeessa. Ai että on mukavaa istua kuusi tuntia palelemassa luentosalissa, parhaassa tapauksessa jopa lattialla kun aina ei kaikille istumapaikat riitä. Ja kun mikään ei tasan kyllä mene päähän jos on kipeä ja lähinnä aika menee siinä puoli-istualtaan nukkuessa kun on vaan niin kammottava olo. Joskus opetustilana saattaa olla hälisevän osaston käytävä siinä kaiken ihmisvirran lappaessa ohi.. Yritä siinä sitten keskittyä. Tai joskus tosiaan istutaan luentosalissa lattialla. Eipä siinä mitään. Lattialla kai ne Afrikan kouluissakin usein istuvat.

Mutta siis jos sitä tuolla sairaalassa lääkisopiskelijana onkin sitä pohjasakkaa, niin joskus sitä kuvitteli, että lääkäriä ammattina vielä arvostetaan kuitenkin maallikkojen toimesta. Kyllä minä ainakin arvostan kaikkia ammatteja, joita ihminen tekee auttaakseen muita. Ja mikä parempi tapaa auttaa kanssaihmisiä kun ryhtyä lääkäriksi (huomaa, että idealismi ei ole vielä kandivaiheen lapsukaista jättänyt). En tiedä onko kukaan muu käynyt seuraamassa hesarin keskustelupalstaa, mutta siellä valitettavasti joutui huomaamaan, ettei se arvostus nyt niin huimaa ole. (http://www.hs.fi/keskustelu/L%E4%E4k%E4riopiskelijat+vastustavat+opiskelupaikkojen+lis%E4%E4mist%E4/thread.jspa?threadID=176239&tstart=0&sourceStart=240&start=0 ). Tässä uskomattoman pahantahtoisessa keskustelussa, jossa lääketieteen opiskelijat ja opettajat, sekä lääkärit turhaan yrittivät kantojaan tuoda esille, ihmiset hyökkäsivät koko ammattikuntaa ja erityisesti lääkisopiskelijoita kohtaan. Olemme kuulemma itsekkäitä ja rahanahneita ja vastustamme suurempia opiskelijoiden sisäänottomääriä koska haluamme lääkäripulan pysyvän, jotta voimme paremmin valita työpaikkamme ja kiskoa aina vaan suurempia ja suurempia palkkoja sairaiden ihmisten kustannuksella. Siis huh huh.. Jos mulla olisi raha ykkösintressinä elämässä niin en todellakaan jaksaisi puurtaa tätä kuutta vuotta koulussa ja olla harjoitteluissa ties kenen potkittavana ja haukuttavana. Ja jos haluaa ainoastaan rahaa ja on ahne, itsekäs ja laiska niin miksi tehdä sen eteen työtä. Varmasti maailma on pullollaan höynäytettäviä, rikkaita vanhempia miehiä, joille kelpaisi nuori vaimo.. Minä ainakin lähtisin miljonäärijahtiin. :D Mutta koska kutsumukseni nimenomaan on auttaa ihmisiä ja päästä työhön, jossa voin konkreettisesti lievittää ihmisten kärsimystä, kärvistelen tämän kuusi vuotta vaikka hampaat irvessä, jotta voin lopulta tehdä työtä, jossa tunnen tekeväni jotain tärkeää.

Minäkin kyllä vastustan sisäänottomäärien kasvatusta, mutta lähinnä siitä syystä, että nyt jo tökkii se miten aina opetuksen puutteista syytetään suuria ryhmäkokoja. Jos kysytään miksei sitä tai tätä opeteta enemmän tai miksei saada tutkia enemmän potilaita tai miksi joudutaan istumaan lattialla niin vastaus on aina sama: No kun teitä on niin paljon. Ei siis kiitos yhtään suurempia ryhmäkokoja seuraaville vuosikursseille. Ja mitä järkeä niitä lääkäreitä on kouluttaa kokoajan lisää kun lääkäripula ei kuitenkaan varsinaisesti johdu lääkäreiden vähäisyydestä, vana huonoista työjärjestelyistä ja siitä, että jotkut työpaikat vaan eivät millään saa houkuteltua lääkäreitä heille töihin. Pitäisiköhän siinä kyseisten organisaatioiden alkaa pikkuhiljaa miettimään kannattaisikohan jotain muutakin tehdä kun tarjota vaan lisää palkkaa ja kesämökkejä, jos porukkaa haluaa töihin. Ei mua ainakaan huvittaisi olla töissä edes 10 000 euron kuukausipalkalla pysyvästi paikassa, jossa jatkuvasti tekisin kohtuuttoman pitkiä päiviä, en kiireen takia ehtisi paneutua yksittäisiin potilaisiin kunnolla ja päivystyksiäkin olisi niin paljon että yksityiselämä kärsisi. Itse menen ainakin mieluummin pienemmälläkin palkalla töihin paikkaan, jossa otetaan huomioon että minäkin olen ihminen ja kunnioitetaan työn järjestelyratkaisuin toivettani tehdä laadukasta työtä ihmisten terveyden hyväksi. Uskon että suuri osa lääkisopiskelijoista tässä ajattelee samoin, eikä vastusta opiskelijamäärien nostoa vain, jotta oma palkkapussi lihoisi sitten tulevaisuudessa. Vaikka turhaanpa minä vouhkaan siitä, miten huonosti poliitikot ja terveysalan päättäjät ovat tämän homman järjestäneet, kun itse kuitenkin mitä todennäköisimmin suuntaan valmistumisen jälkeen töihin Englantiin.

Englantilaiset ystäväni ovat muuten olleet aivan järkyttyneitä tästä Suomen terveydenhuoltosysteemistä, jonka pitäisi olla niin korkeatasoinen. Jos kukaan lukijoista on ikinä joutunut syömään reseptilääkkeitä, tietää kuinka kalliita ne voi joskus olla. Englannissa minkä tahansa reseptin (siis vaikka se olisi vuoden määrä lääkkeitä) lääkkeet maksavat heidän terveydenhuoltosysteemin piiriin kuuluvalle 7 puntaa eli noin 8 euroa. Olisi täälläkin monella köyhällä ja kipeällä elämä aika paljon helpompaa jos meilläkin olisi noin. Lisäksi siellä on AINA päästävä vastaanotolle ei kiireellisissäkin asioissa jo seuraavana tai viimeistään sitä seuraavana päivänä ja ihmiset ovat kuulemma aivan raivona, jos eivät vieläpä saa itse päättää kellonaikaa, jolloin vastaanotolle menevät. Täällähän saa olla tyytyväinen kun ei-kiireellisen vastaanottoajan saa kuukauden sisään, puhumattakaan sitten mitä jonot ovat jos saat lähetteen erikoissairaanhoitoon. Englannissa ei jostain syystä noita hoitojonoja tunnu olevan. Ja siellähän on ihmisiäkin vaan jotain kymmenen kertaa enemmän kun Suomessa. :D Taitaa olla kuitenkin loppupeleissä aika paljon poliittisista päätöksistä kiinni se, miten hyvin terveydenhuoltojärjestelmän saa toimimaan.

Jokohan tässä on taas vauhkottu tarpeeksi... Ensi viikolla päästään taas pitkästä aikaa käytännön harjoitteluun sisätautiosastoille.. Yritän jossain vaiheessa kirjoitella fiiliksiä tuon viikon tiimoilta. Ja kommentit ovat edelleen enemmän kun tervetulleita!

Klinikkavaiheen summausta

Posted on 2009.03.16 at 09:07
No niin.. Pitkästä aikaa päätin tulla tänne jotain raapustelemaan. Pitkään taukoon on syynä ollut lähinnä se, ettei ole ollut mitään sanottavaa. Jollain tavalla matkan varrella katosi myös tarve olla näin tyrkyllä ja jakaa ajatuksiaan kaikille, jotka niitä haluavat lukea. Ehkä taustalla kummitteli myös ajatus siitä, että omat koulukaveritkin voivat näitä juttuja lueskella ja naureskella, että joo taas se urpo jotain ihme juttuja siellä kirjoitteli. :D Toisaalta taas tänne kommenteissa tullut palaute on ollut niin positiivista ja vaikuttaa, että moni on täältä oikeasti saanut hyötyä, intoa ja motivaatiota omiin touhuhinsa niin miksipä sitten lopettaa kirjoittelua.

Ensimmäinen klinikkavuosi on ollut mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Jossain vaiheessa syksyä tuntui, että hommaa oli vähän turhan paljon. Olin vähän pettynyt, koska ylemmillä kursseilla olevat kaverit olivat sanoneet, että klinikassa on itseasiassa helpompaa. No eipä se niin ole. Lukea pitää edelleen suht paljon, vaikkakin tentit ovat onneksi pienempiä ja kevyempää opiskelusta tekee myös se, että opiskeltavat asiat ovat preklinikkaa mielekkäämpiä. Lisäksi opitut asiat osoittuvat hyödyllisiksi heti. Preklinikassa sitä taas pohtii moneen otteeseen miksi pitää lukea sitä kaikkea sontaa mitä eteen kaadetaan. Klinikassa moni preklinikassa opittu juttu osoittuu ihan hyödylliseksi, mutta täytyy kyllä myöntää, että liian suuri osa preklinikassa meille tuputettu tieto on ollut tosi turhaa. En todellakaan ole mitenkään hyötynyt siitä, että biokemiassa piti ulkoa opetella sitruunahappokiertoon osallistuvien entsyymien nimiä tai että fysiologiassa olen tehnyt tutkielman jostain ihme nippelijutuista, joita nyt en todellakaan enää muista. En ihan myöskään ymmärrä mitä olen hyötynyt niistä kaikista tunneista, jotka olen istunut pipetti kourassa tai viljelymaljaa tuijottaen. Sen sijaan kun seison radiologian tai kirurgian opetuksessa kuumotuksessa, enkä osaa nimetä yhtään ranteen luuta toivoisin, että olisin nähnyt vähän enemmän vaivaa anatomian opiskelussa.

Tämän hetkinen opiskelu on itseasiassa aika mukavaa. Okei, tenttejä on aika paljon. Silti tuntuu, että koulun ulkopuolella jää aikaa muuhunkin elämään ja opiskeltavat jutut on ihan mielekkäitä. Opiskelu ei myöskään ole pelkkää pänttäämistä, vaan välillä pääsee tutkimaan ihan oikeitakin potilaita ja seuraamaan osastojen arkea.

Kauhulla olen kuitenkin seurannut miten pari vuotta kauemmin opiskelleet kaverit jo päivystävät pikkukaupunkien ensiavuissa. En kauhulla siksi, että olisin heidän osaamisestaan huolissaani vaan siksi, etten voi ymmärtää miten niin pian pystyisin oikeasti ottamaan yksin vastaan potilaita. Tuntuu, että käytännön opetusta on kuitenkin suhteessa niin vähän. Vaihtareilta kun on kysellyt niin muualla maailmassa tuntuu käytäntönä olevan, että luentoja on vähemmän ja potilaiden tutkimista ja lähiopetusta enemmän. Täällä siihen ei vaan yksinkertaisesti ole varaa. Ja se on sääli. Huomaan, että itsellä ainakin jo potilaan tutkimis taidot on vielä aika heikot. Puhumattakaan, että osaisi sitten niistä löytämistään asioista jotain diagnoosia vielä tehdä tai hoitopäätöksiä. Kevään aikana pitää muutaman kerran käydä seuraamassa päivystävän lääkärin toimintaa. Jos käy hyvä tuuri, päivystävä lääkäri antaa tutkia potilaita ja tehdä pieniä toimenpiteitä. Muutaman kerran näin onkin käynyt. Ja välillä sitten käy huono tuuri ja silloin saa vaan tattina hiljaa istua taka-alalla ja toivoa, että lääkäri vastaa edes kysymyksiin joita säälittävä pikku kandi esittää yrittääkseen ymmärtää jotain. Osastoharjoitteluissa potilaita pääsee tutkimaan ja se onkin hyvä. Mutta silti tuntuu että liian paljon jää kyllä suuriksi aukoiksi.

Pitäisi kai itse olla paljon enemmän aktiivinen. Aina voisi lukea enemmän (paitsi kun ei jaksa) niin, että sitten kun kerrankin saa itse potilasta tutkia, ei olisi ihan pihalla, että jaa en mä vaan oo tällasesta sairaudesta kuullutkaan. Ja pitäisi olla aktiivisempi ja aina pyytää, että saa tutkia ja osallistua. On vaan niin ärsyttävää aina joutua kinuamaan. Ja usein tilanne on se, että päivystävä lääkäri ei pidä taukoja, jolloin mitään huoneita ei ole vapaana, eikä vaan siis voi napata jonosta yhtä potilasta ja lähteä jonnekin tutkimaan. Ja mulla ei ainakaan ole pokkaa kysyä, että anteeksi voisinko vielä vähän hidastaa tätä jonon purkua alkamalla tässä tutkimaan jotain potilasta superhitaalla tyylilläni. Kai se on vaan luotettava siihen, että sitä mitä ei opi koulussa (käytännössä kaikki muu paitsi teoriatieto), sen siperia opettaa. Pelottaa vaan, että kuinka pahoja virheitä sitä ehtii tehdä ennen kun oppii kunnolla vaikka kuulemaan sivuääniä sydämestä tai tunnistamaan nopeaa hoitoa tarvitsevan potilaan. Ehkä se psykiatria on todella enemmän mun paikka. On ainakin aikaa miettiä mitä seuraavaksi tekee tai sanoo. :D

Onko Suomessa töissä vaan kivoja lääkäreitä, pakottaako kollegiaalisuus aina kohtelemaan lääketieteen opiskelijaa silkkihansikkain vai mikä on, kun jatkuvasti törmään vaan toinen toistaan mukavampiin, auttavaisempiin ja kannustavampiin lääkäreihin. Hyvä esimerkki oli taas yksi ilta yhteispäivystyksessä lääkäreiden perässä kipittäen. Aina jaksetaan selittää, vasta tyhmiinkin kysymyksiin, annetaan itsekin tehdä ja touhuta ja tarvittaessa opastetaan kädestä pitäen. Ja mikä tärkeintä, kun tyhmä pieni kandi ei tiedä vastausta kysymykseen tai sörkkii neulalla potilasparan suonet rei'ille, ei koskaan tule nuhteita kömpelyydestä tai kotiläksyjen lukemisen unohtamisesta, vaan kannustavia sanoja ja kehoitus yrittää uudelleen. Ja aina siis hymyn ja ystävällisen huulen heiton kera. Tämän kerran parhaita anteja olivat pienten uusien toimenpiteiden opettelu (arteria astrup) ja loistava perehdytys ekg.n saloihin. Johan alkoi infarktit, haarakatkokset, flimmerit ja flutterit avautumaan tällekin palikkapäälle.

Ja voi niitä potilaita, jotka kivuista ja väsymyksestä huolimatta suovat pienen hymyn kankealle kandille, joka sekoilee sanoissaan ja hyvä ettei kompastu omiin jalkoihinsa. Kertaakaan ei ole vielä kukaan kieltänyt, ettei saisi tutkia tai tehdä jotain toimenpidettä. Joskus ne lohduttavat sanat tulevat jopa potilailta.. "Älä välitä, mulla on tosi huonot suonet ja viimeksikin se lääkäri yritti vaikka kuinka monta kertaa." "Ei se ollu sun vika, sua vaan neuvottiin huonosti." "Sulla on hyvät otteet." Vaan milläpä sitä oppisi hyväksi lääkäriksi jos ei saisi oikeilla potilailla harjoitella ja jos ei olisi hyviä lääkäreitä, joista ottaa mallia.

Huomaan päivystyksissä, harjoitteluissa ynnä muissa olevani kiinnostunut kaikenlaisista potilaiden ongelmista. Usein opiskelukavereita tuntuu lähinnä innostavan jos joku on päässyt elvytystilanteeseen tai muuhun missä on ollut vähän räväkämpää toimintaa tai jos on jotain todella graavia tai harvinaista. Minä seuraan aina täysin tyytyväisenä itselleni nimettyä lääkäriä kun koiranpentu, tapahtui muualla mitä tahansa. Saan kiksit siitä kun oivallan mitä lääkäri tarkoittaa, kun selittää lisääntynyttä verekkyyttä keuhkokuvassa, kun käyn auttamassa hoitajaa vaihtamaan potilaalle vaatteita, kun selvitellään epämääräistä infektiota, vatsakipua, tutkitaan kaatuneen polvea tai oikeastaan ihan mitä vaan. Lopulta mun mielestä ne tiukat paikat ja vaaralliset tilanteet on niitä tylsimpiä. Ne on niitä tilanteita, jossa huoneessa on neljä lääkäriä, saman verran hoitajia ja kandit päälle ja sitten sitä saa vaan seistä nurkassa ja koettaa arvailla mitä tapahtuu. Sen sijaan rauhallisissa, tavallisissa tilanteissa pääsee itsekin touhuilemaan ja arvailemaan mistä on kysymys ja lääkärilläkin on aikaa ohjata ja opastaa.

Nyt on muuten vihdoin jättimäinen elinpatologian tenttikin takana ja sitä myöten siis viimeinen aine, joka maistui liikaa samalta kirjatoukkapuurtamiselta kun koko preklinikka. Ihanaa saada keskittyä nyt pelkästään kliinisiin asioihin. Sisätaudit varsinkin tuntuu tosi mielenkiintoiselta, samoin tykkään radiologiasta ja anestesiologiasta. Jos tässä koulumotivaatio taas nousisi vähän paremmaksi, patologia kun sitä meinasi ihan totaalisesti romahduttaa ja mielessä jo kävi, josko nostaisi koko opintolainan ja lähtisi vaikka Bahamalle tanssitytöksi. :D Tänne sitä tuli kuitenkin jäätyä loskaan selailemaan pinoa koulukirjoja. Onneksi joululomaan on kuitenkin enää viisi viikkoa, jota ennen ehdin tehdä reilun viikon reissun Englantiin ja olla osastoharjoittelussa viikon. Aika tulee siis kulumaan nopeasti ja mukavasti. Sain vielä osastoharjoittelussa omaksi vastuulääkäriksi lääkärin, joka omaa aivan loistavan tavan opettaa. Eli odotettavissa on todella antoisa viikko. Viikko sitten olisin ollut valmis käännyttämään kaikkia lääkiksestä haaveilevia muualle. Lukeminen takkusi ja tuntui, että ei kai nyt kukaan hullu voi haluta kouluun, jossa opiskelu on vaan ainaista lukemista ja itsensä tyhmäksi tuntemista. Mutta nyt on onneksi taas jo eri ääni kellossa. Mikäpä tässä on ollessa kun tiedossa on mielenkiintoisia asioita koulussa ja paljon lomaa. :)

Pikkuneiti vauhkoaa taas puoskaroinnista

Posted on 2008.11.03 at 09:38
Ei olisi varmasti nytkään aikaa tänne jäädä kirjoittelemaan kun pitäisi ottaa patologian kirja käteen ja yrittää lievittää sitä kasvavaa paniikkia, jota perjantain tentti aiheuttaa. Vanhemmat vuosikurssilaiset ovat meitä tähän tenttiin sitten vielä kannustaneet sanomalla, että se on pahin tentti koko lääkiksessä. Jes, kiitti. Elin aivan siinä uskossa, että kun preklinikasta selviää niin tosi pahoja tenttejä ei enää ole. Mutta tässä sitä puurretaan taas samoilla fiiliksillä kun prekliinisinäkin vuosina, eli tuntuu ettei tätä kokonaisuutta ole mitään mahdollisuutta oppia kunnolla ja muistaa tentissäkin vaadittavia juttuja.

Kimmoke joka sai mut tänne tällä kertaa kirjoittelemaan tenttiin luvun sijaan, oli perjantainen junamatka Helsinkiin. Yleensä juna on mulle paras paikka lukea tenttiin, kun siinä seitsemän tunnin aikana ei juuri ole muuta tekemistä ja häiriötekijöitä. Tällä kertaa edessäni kuitenkin istui kovaääninen ja puhelias naiskaksikko, jotka päättivät sitten keskustella junamatkasta noin viisi tuntia. Yritä siinä sitten lukea. Joskus pystyn keskittymään pienessä puheensorinassakin, mutta tällä kertaa näiden rouvien keskustelun aiheet olivat sellaisia, että oli mahdotonta sulkea korvat. Sivuhuomautuksena täytyy sanoa, että ihmiset eivät todella tajua (ehken aina itsekään), että junassa ne kaikki muut joutuvat väkisin kuuntelemaan muiden ihmisten höpöttelyt. Nämäkin naiset kävivät jossain vaiheessa läpi aika henkilökohtaisia juttuja, eivätkä ehkä ihan ehkä ajatelleet, että ne asiat tietää nyt koko junavaunullinen ja minulla on tässä myös mahdollisuus heistä ja heidän tarinoinnistaan kirjoittaa tässä kaiken maailman luettavaksi.

Kyseiset rouvat tuntuivat harjoittavan kaikkea mahdollista "vaihtoehtoista". Mukana heillä oli suuri ennustuskirja, jota he ääneen yhdessä lukivat läpi. Aluksi kun huomasin alkavani ärsyyntymään, yritin ajatella, että onhan jokaisella oikeus harrastaa mitä haluaa, eikä se ketään vahingoita. Sitten kun juttu tästä kuitenkin jatkui ja sain ymmärtää, että rouvat tienasivat elantonsa myymällä erilaisia luontais-/ homeopaattisia valmisteita, alkoi ärsyyntyminen kasvamaan. Nämä rouvat siis elämäntehtävänään jakavat ihmisille vaarallisia valheita, eivät vain pidä niitä omina, harmittomina harrastuksinaan.

Ennustuskirjan ohjeet sisälsivät myös kädestä lukemista. Mua ei niinkään häiritse jos ihmiset kuvittelevat voivansa käden uurteista tulkita toistensa elämän kulkua. Häiritsemään se alkaa vasta siinä vaiheessa, kun poiketaan lääketieteen puolelle. Ja näinhän tapahtui hyvin pian ja sain kuulla, kuinka joku sormi kertoo maksan toiminnasta ja toinen haiman ja kolmas hermoston toiminnasta. Siis apua! Tämäkään ei edelleenkään haittaa niin kauan kun nämö harrastajat pysyvät ihan omien käsiensä parissa. Väkisinhän tuosta vaan tulee se vaara, että aletaan puoskaroimaan ja kertomaan kaverille, että kyllä se lääkäri oli väärässä, että ei sulla voi olla maksasyöpää kun tää sun sormi näyttää siltä, että sun maksa on tosi hyvässä kunnossa.

Halusin uskoa, että nämä kaksi rouvaa eivät harrasta puoskarointia, vaan ovat oman (omituisen) alansa asiantuntijoita ja tietävät puoskaroinnin ja väärintulkinnan vaarat, eivätkä siksi esitä lääketieteellisiä mielipiteitä tietyistä asioista. Valitettavasti olin väärässä. Alan olemaan entistä vakuuttuneempi siitä, että todella usean niin kutsutun vaihtoehtoisen hoitomuodon harjoittamisen oikeus tulisi rajoittaa vain farmasian, lääketieteen tms. koulutuksen omaaville. Seuraa esimerkki, josta löytyy mielipiteelleni syy..

"Kyllä se on tämä minun myymäni ravintovalmiste todettu nyt moneen kertaan tehokkaaksi. Muistatko sen meidän naapurin Hilman (nimi muutettu). No kuule sehän lopetti ne sytostaatit ja sädehoidot ja alkoi syömään sitä minun ravintovalmistetta ja sehän voi paljon paremmin kun niiden hoitojen aikana. Kuulemma pahoinvointi ja kaikki hävinnyt. "

Tässä vaiheessa piti jo hengittää rauhassa sisään ja ulos etten alkanut kirkumaan ja solvaamaan ja huutamaan, että tajuatko että se sun puoskarointi tappaa sen naapurin Hilman. Eihän alan koulutusta omaava ihminen voi välttämättä tietää, että samalla kun sytostaatit ja sädehoidot tappavat niitä syöpäsoluja, ne vaurioittavat jonkin verran myös muita vilkkaasti jakautuvia soluja, josta syntyy paljon ikäviä oireita. Toivon todella, että olen tulkinnut jatkuvasti näiden rouvien keskustelua väärin, mutta he eivät tuntuneet ymmärtävän, että Hilman keskeyttäessä syövän leviämistä estävät/sen kasvua rajoittavat hoidot hän kylläkin voi varmasti paremmin verrattuna hoitojen aikaiseen vointiin, mutta niin voivat myös syöpäsolutkin. Hilma siis onnellisena popsii ravintoainelisiään ja kukoistaa. Samoin kukoistavat myös syöpäsolut, jotka riemusta kiljuen kasvavat ja leviävät niin kauan, että Hilma alkaa etäpesäkkeiden täyttäessä tärkeitä elimiään, voimaan erittäin huonosti ja huonolla tuurilla lopulta kuolee.

"Ja kuulitko siitä naapurin Matista. Sehän sai sen uuden lääkityksen nyt. Ja kyllä se oli niin kova paikka sille Matille, kun se joutui nyt sitten lopettamaan ihan kaikki ne minun sille myymät ravintoaineet ja luontaistuotteet. Ja minä en kyllä ymmärrä, kun ei ne lääkärit sitä ikinä mitenkään perustele. Ja kyllä se minua suututtaa, kun aina olen kysynyt siihen syytä, että miksei niitä muka saisi syödä lääkityksen aikana, ja koskaan ei kukaan vastaa."

No minäpä vastaan. Sanotaan nyt vaikka, että Matilla on sairaus, jonka takia hänellä on suuri vaara alkaa saamaan verisuoniin tukoksia. Matille aloitetaan Marevan lääkitys. Matti ei kuuntele lääkäriä vaan tätä ravintoainetta myyvää naista, joka kertoo hänelle, ettei kyllä ymmärrä mitään syytä siihen, miksei ravintoainetta voisi edelleen käyttää. Sanotaan, että myyjän epäonneksi ravintoaine sisältää runsaasti K-vitamiinia. Matin lääke toimii siten, että se häiritsee K-vitamiinista riippuvaisten hyytymistekijöiden toimintaa. Ravintoaineen sisältämä K-vitamiini kumoaa lääkkeen vaikutuksen ja jos asiaa ei jostain syystä ehditä verikokeissa huomaamaan, Matti voi saada tukoksen, joka kulkeutuu keuhkoihin ja johon Matti taas huonolla tuurilla kuolee.

Tai Matille on diabeteksen tai muun tekijän syynä kehittynyt munuaisten vajaatoiminta, jota aletaan hoitamaan ja ravintoaine yhdessä lääkkeen kanssa aiheuttaa väärien ionien liiallista kertymistä elimistöön, Matti saa pahoja rytmihäiriöitä ja kuolee niihin. Tai Matilla on lääke, joka kulkeutuu maksaan maksan entsyymeiden muokattavaksi (niin kuin suurin osa lääkkeistä tekee) ja Matin ravintoainetta muokkaavat samat entsyymit. Entsyymeille tulee sitten liian paljon hommaa ravintoaineen muokkaamisesta niin, etteivät ne enää ehdi muokkaamaan lääkettä, jolloin sitä kertyy elimistöön liikaa ja Matti kuolee tästä johtuviin asioihin, kuten sydänpysähdykseen tai hyytymisongelmiin tai etenevään maksakirroosiin tai munuaisten vajaatoimintaan.

Siihen on syynsä, miksi vain lääkärit määräävät lääkkeitä. Ja siihen on myös syynsä miksi lääkärit kehottavat olemaan käyttämättä luontaistuotteita lääkityksen aikana. Siihen on myös syynsä, miksi lääkäriksi valmistumiseen vaaditaan kuuden vuoden koulutus ja miksi diagnooseja saa tehdä ja lääketieteellistä hoitoa määrätä vain lääkäri. Jotkut ihmiset tuntuvat kuitenkin ylenkatsovan näitä syitä tai ovat niistä tietämättömiä.

Toivon todella todella hartaasti, että olen tulkinnut kaikkien näiden viiden tuntien aikana kuulemieni keskustelujen sisällöt väärin ja että kyseiset rouvat olivat väärinymmärrettyjä alansa ammattilaisia, jotka kyllä tietävät ihmisen anatomian ja fysiologian sekä lääkeainereaktioiden ja erilaisten sairauksien mekanismit. Näin he voivat turvallisesti harjoittaa ammattiaan.

Mutta se mitä tämän lukijoille haluan sanoa, että käyttäkää te omaa järkeänne ja hoitakaa omat ja läheisienne sairaudet lääkärissä. Monipuolisen ruokavalion pitäisi taata se, ettei lisävalmisteita tarvita. Jos niitä kuitenkin kokee syystä tai toisesta tarvitsevansa, on parempi ensin varmistaa lääkäriltä laboratorioarvojen kautta mitä ne aineet ovat, joita elimistössä jostain syystä on liian vähän ja sitten syödä vain niitä. Vitamiinit ovat liian suurina annoksina lähes kaikki hengenvaarallisia myrkkyjä. Niitä ei siis kannata popsia varmuuden vuoksi. Kyllä minäkin käännyn rautapurkin puoleen jos lääkäri toteaa minut aneemiseksi. En kuitenkaan painele apteekkiin ostamaan rautaa joka kerta kun tuntuu, että väsyttää vähän tavallista enemmän. Käyttäkää siis ihmiset järkeä - ja lääkäreiden asiantuntemusta pilleripurkkien sijaan!


Välivuosisuunnitelmia

Posted on 2008.10.15 at 08:39
Voi puuh mitkä pari viikkoa tässä on takana. Mukavaa että täällä on näin syntynyt keskustelua. Tällaiseksi olisin blogin toivonutkin muodostuvan. On mukavaa saada palautetta (ja tietysti aina mukavampaa kun se on positiivista) ja huippua jos joskus herää myöskin keskustelua asioista joita olen pohtinut. En vieläkään ole saanut tehtyä blogin ulkoasun suhteen mitään. Sain niin paljon aikaiseksi, että loin itselleni sivun wordpressiin, mutta sen käytön opiskelu tuntui vähän turhan työläältä juuri nyt, joten se homma jäi siihen. Mietinnässä on vaihtoehtona myös vuodatus, joskin sielläkin ilmeisesti Alma Media parhaillaan sotkee aika tehokkaasti. Hyviä ideoita ja neuvoja otetaan edelleen vastaan.

Palasin siis toissa viikolla levänneenä viikon reissusta Englannista. Maaseudulla oleskelua olisi voinut jatkaa pitempäänkin, eikä tenttiin lukeminenkaan ollut yhtään niin ärsyttävää kun ikkunasta katseli heppoja ja lehmiä laitumella ja sade ropisi kattoikkunaan. :) Paluu oli kuitenkin taas kerran noinkin lyhyen ajan jälkeen sokki. En jotenkin meinaa millään saada sellaista otetta koulunkäynnistä, että kävisin pakollisten opetusten lisäksi lähes kaikilla luennoilla ja vapaa-ajalla vähän vielä lukisin asioita. Nyt ne harvat luennot joilla tälläkään viikolla olen jaksanut käydä, ovat menneet kyllä ajatukset hyvin tiiviisti ihan muissa asioissa ja kotona ei kyllä ole ollut minkäänlaista kiinnostusta avata kirjoja. Vaikka pakkohan se on pian aloittaa kun valtava patologian lopputenttikin lähestyy. Muutenkin nyt klinikassa on vähän sellainen olo, että pitäisi lopettaa tuo luen vain tenttien alla opiskelumetodi. Tuntuu että olisi ehkä aika tarpeen perehtyä asioihin tasaisesti.

Yksi hyvin suuri syy tähän luennoilta lintsailuun ja keskittymiskyvyttömyyteeni on ollut se, että ensi vuoden kuviot ovat vihdoin alkaneet selkiytymään. Ei tosin tuon Englannin reissun ansiosta, vaikka toivoinkin, että siellä olisin keksinyt jotain, saanut kontakteja tms. Vihreä valo alkoi kuitenkin vilkkumaan vasta kun muutin taktiikkaa, otin yhteyttä psykiatrian laitokselle täällä Oulun päässä ja kysyin olisiko heillä siellä päässä kontakteja tai voisinko esim. Englannista käsin tehdä syväreitä.

On ollut aika tervetullutta löytää laitos, jossa professori vastaa sähköpostiviesteihin (tämäkään ei ole itsestäänselvyys), on kannustava ja avulias, vaikka tuntuukin olevan aivan järjettömän kiireinen. Kohtelu on tuntunut aivan luksuksena verrattuna aiempaan jatkuvaan eihin tai siihen, ettei ole saanut vastausta kysymyksiin ollenkaan. Yliopisto hokee kuinka kansainvälisyys on yksi tavoitteista ja siihen kannustetaan, mutta psykiatrian laitos tuntuu olevan ensimmäinen paikka, jossa tämä toteutuu ihan käytännössäkin. Tähän astihan olen näiden suunnitelmieni ja yritysteni kanssa ollut hyvinkin yksin ja ilman taustatukea.

Kävi mieletön tuuri ja pääsin täällä Oulussa luomaan suhteita Englannin päässä työskenteleviin tutkijoihin. Näillä näkymin pääsen tekemään syvärini yhteistyössä sekä Cambridgen, Manchesterin että Oulun yliopiston tutkijoiden ja tutkimusprojektien kanssa ja vuosi tulee varmasti täyttymään pelkästään tästä kuviosta helposti. Tapaamani ihmiset ovat olleet aivan uskomattoman ystävällisiä, avuliaita ja kannustavia ja en malta odottaa, että pääsen ensi vuonna heidän kanssaan työskentelemään. On myös aivan uskomaton tilaisuus päästä tekemään syväreitä noin kovatasoisen porukan kanssa. Kaikki tuntuu vielä todella sekavalta, mutta varmasti homma alkaa pikkuhiljaa selkiytymään. Ensi kuun puolessa välissä piipahdan taas 10 päivän reissun Englannissa ja tuolloin tarjoutui tilaisuus myös mennä tapaamaan tutkijoita siellä ja kuuntelemaan yhden tutkijan luentoa aiheesta. Aivan loistava sattuma tuokin!!! Vaikka en mistään mitään vielä tajua tai tiedä niin intoa on sitäkin enemmän! Olisipa jo ensi kesä, että pääsisi aloittamaan aiheeseen perehtymisen. Kaikki mistä tähän mennessä oon kuullut, on vaikuttanut aivan järjettömän mielenkiintoiselta! Ja ensi vuosi tulee olemaan niin arvokas kokemus monellakin tapaa. Ehkä vihdoin saan hiottua itselleni myös kunnollisen englantilaisen aksentin. :)

Nyt kun nämä kuviot alkavat selkiytymään, olisi kai aika suunnata katse tähän hetkeen. Lupaan itselleni, että yritän lukea ahkerammin koulujuttuja. Luennoillakin olisi varmaan ihan paikallaan käydä aina kun vaan ehtii. Tilauksessa olisi suuri määrä keskittymiskykyä ja istumalihaksia.

Leikkaussaliviikko

Posted on 2008.09.25 at 17:42
Ihan alkuun pahoittelut blogin surkeaksi muuttuneesta ulkoasusta mainosten viedessä koko oikean reunan tilan. Harkitsen blogin siirtämistä johonkin vähemmän mainoksia tarjoavaan palveluntarjoajaan, sillä en todellakaan aio maksaa siitä, että nuo mainokset tuolta reunasta häviävät.

Mutta asiaan.. Nyt on siis takana kolme aamupäivää leikkaussalissa ja yksi vielä edessä. On ollut aikamoista vuoristorataa omien tunteiden kanssa. Olen pelännyt leikkaussaliin menoa niin paljon, että halusin kääntyä ovelta takaisin kotiin, lähes kyynelehtinyt epäonnistumisista ja tylystä vastaanotosta, ollut hurmiossa onnistumisista ja uusista kokemuksesta ja istunut tylsistyneenä ja tuijottanut kelloa.

On ollut aika hurja kokemus olla ensimmäistä kertaa leikkaussalissa. Ensimmäisenä päivänä kun mentiin leikkaussaliin, se tuntui jotenkin niin jännältä ja pelottavalta, että tuntui, että pyörryn siinä jo ennen kun eka potilas edes pääsee saliin asti. Siinä kun sitten tuli paljon uutta infoa ja pääsi touhuilemaan, se jännitys kuitenkin unohtui. Meillä on tarkoitus aina seurata potilasta osastolta leikkaussaliin ja sieltä heräämöön, avustaa nukutuksessa ja leikkauksessa, mutta yksikään leikkaus ei ole vielä mennyt noin alusta loppuun. Ensimmäisenä aamuna minut käskettiin heti alkuunsa pois salista, koska siellä oli jo sairaanhoitajaopiskelija, jonka myös piti saada kanyloida. Usein leikkauksissa ei ole tilaa avustaa tai jostain muusta siihen ei haluta opiskelijaa tielle. Ja välillä leikkaukset kestävät niin kauan, että oma harjoitteluaika loppuu ennen kun potilas pääsee lähellekään heräämöä.

Ekoilla kerroilla kaikki niistä alkuviilloista lähtien tuntui tosi hurjalta, puhumattakaan siitä kun näkee, kun siellä aletaan penkomaan suolia tai muuta. Ja ekan kerran kun saa ne intubaatiovehkeet käteen, sitä tuntuu että tärisee niin, ettei pysty tekemään mitään. Mun suorittamat toimenpiteet ei kyllä ookaan olleet mikään onnistumisten voittokulku. Neljästä intubaatioyrityksestä on onnistunut yksi, neljästä kanyloinnista kaksi, mutta onneksi sentään sen ainoan larynx maskin sain tungettua oikeaan paikkaan. Sitä tuntee itsensä maailman surkeimmaksi ja tyhmimmäksi varsinkin, kun tietenkin sitten tuntuu, että kaikki kaverit ovat saaneet tehdä paljon enemmmän ja ovat myös onnistuneet. Mutta sitä kai se opiskelu on. Olen ainakin päässyt kokeilemaan ja kaikki ovat lohdutelleet, että alussa se on yhtä epäonnistumista, ennen kun alkaa oppimaan. Olisi vaan kivaa edes välillä tuntea osaavansa tai tietävänsä jotain. Aina saa olla putket väärässä torvessa ja veriroskeet sylissä siinä koko salin tuijotuksen alla, kun on kämminyt. Ja sitten on vaan nöyrästi siirryttävä syrjään katsomaan, kun oikea lääkäri tekee parissa sekunnissa maailman helpoimman näköisesti sen saman, mitä itse on siinä monta minuuttia piipertänyt.

Kun on uudessa, oudossa ja pelottavassa ympäristössä, korostuu henkilökunnan käytöksen merkitys aivan älyttömästi. Olen ollut reipas, hymyilevä ja aktiivinen, aina esitellyt itseni henkilökunnalle, tervehtinyt, kysellyt ja kiittänyt lähtiessäni. Omat käytöstavat vaan ei tunnu tepsivän kaikkiin. Hassua on ollut huomata, että lääkärit ovat lääkisopiskelijoita kohtaan lähes poikkeuksetta ystävällisiä ja auttavaisia. Hoitajat sen sijaan ovat yleensä ystävällisiä hoitajaopiskelijoille, mutta eivät aina lääkisopiskelijoille. On jotenkin vaikeaa hahmottaa mistä tämä kandiviha johtuu. Osastoilla keikkaillasseni olen usein saanut kuulla kuinka kandit ovat usein koppavia, eivät tervehdi henkilökuntaa ja ovat olevinaan. Ymmärrän kyllä, että tuollainen käytös aiheuttaa toiselta puoleltakin kylmää kohtelua. Mutta jos saavun saliin, tervehdin, esittelen itseni, olen ystävällinen ja rennosti siinä rupattelen, niin mitä voin tehdä enemmän?!?! Välillä sitä vaan miettii, että miten se voi olla niin järjettömän vaikeaa olla ystävällinen.

Joidenkin ihmisten kohdalla tulee epäystävällisestä käytöksestä heti mieleen, että kyseessä on jonkinlainen kateus/uhkan kokeminen, joka naisilla työelämässä tuntuu olevan yleistä. Toisaalta toiset tuntuvat olevan sitruunanaamoja ihan luonnostaan, ilman sen kummempia syitä. Oon turhan usein kuullut kavereilta - työpaikasta ja alasta riippumatta - että kun työkuvioihin saapuu nuori nainen, työpaikan naiset kokevat sen uhkana.


Välillä jotkut sairaanhoitajat tuntuvat kuvittelevan, että lääkärit pitävät lääkistä ainoana oikeana kouluna ja hoitotyön opiskelua vaihtoehtona niille, jotka eivät päässeet lääkikseen. En halua nyt yleistää tätä, olen törmännyt todella usein myös aivan mahtavan asenteen omaaviin sairaanhoitajiin, mutta liian usein myös tähän katkeroituneeseen lajiin. Itse ajattelen, että sairaanhoitajat ovat työkavereita, joiden kanssa tehdään yhteistyötä ja joilta saa korvaamatonta tietoa potilaista ja heidän hoitoon liittyvistä asioistaan. Ja mielipiteeni jakaa suurin osa lääkiskavereistani. Joskin myönnän, joukkoon mahtuu myös niitä hoitajat tekee niin kun me määrätään ja pysyvät poissa tieltä- tyyppejä. Mutta kyllä se arvostus omaa ammattia ja itseä kohtaan täytyy ihan ensisijaisesti lähteä itsestä. Jos itse arvostaa itseään ja työtään, ei ehkä haittaa niin järjettömän paljon, jos jollain pikku kandilla onkin päässyt suotta nousemaan vähän pissa päähän. Sittenhän sitä tieltä harhautunutta kandia voi ihan ystävällisin ottein opastaa oikealle polulle ja kunnon käytöstavoille. Tyly käytös ja mykkäkoulu tuskin tuottavat tulosta, kun halutaan kouluttaa hyviä lääkäreitä.

Viime aikoina oon jostain syystä muuten kuullut paljon ihmisiltä lääkishaaveista. Täytyy tässä nyt kun olen kaikkia kannustanut toteuttamaan haaveitaan, myös sanoa jokunen sana realiteeteista ammatinvalinnan suhteen. Ja nyt en tarkoita sellaisia realiteetteja, että jos et kirjoittanut ällän papereita ja opiskellut miljoona kurssia kemiaa lukiossa niin ei kannata hakea. Vaan enemmän niitä pääkopan sisäisiä juttuja. Lääkis on vähän turhan täynnä perfektionisteja, jotka kiduttavat itseään dieeteillä ja lenkkipoluilla ja sättivät itseään laiskuudesta, huolimatta lukemisen määrästä. Itse kuulun kyllä valitettavasti myös tuohon porukkaan. Ja toisaalta tietyllä tavalla lääkis on tuon kaltaisille ihmisille pahin mahdollinen paikka. Jos olisin lääkiksessä rahan, maineen tai kunnian takia, harkitsisin luultavasti jo lopettamista. Koska olen tunnollinen, haluaisin lukea juuri niin paljon kun opettajat meitä kehoittavat tekemään. Sillä minun laiskuutenihan voi joskus koitua jonkun potilaan kohtaloksi. Ja musta tuntuu, ettei musta vaan yksinkertaisesti ole siihen lukemisen määrään, mitä meiltä odotetaan. Jo tämä kaksi vuotta on tuntunut äärimmäisen uuvuttavalta ja tuntuu aika masentavalta, että edessä on vielä neljä vuotta tätä puurtamista. Lisäksi ei ole kivaa aina tuntea olevansa tyhmä, tumpelo, tiellä, hyödytön ja laiska. Jo tässä vaiheesa on tullut tilanteita, joissa hokee itselleen, että mä en pysty. Jos nyt tietäisin lääkis opinnoista mitä tiedän, en ole enää täysin varma, että olisin tälle tielle lähtenyt. Sairaanhoitajanakin olisin kuitenkin päässyt auttamaan ihmisiä ja kuitenkin saanut myös toteuttaa kunnianhimoani. Vaikkakin myös siellä jännitin harjoitteluita, asiat oli vielä kuitenkin eri mittasuhteissa. Vaadittavan opiskelun määrä oli vielä sentään inhimillinen ja opeteltavat asiat tuntuivat ihan mahdollisilta oppia. Mutta täällä sitä kuitenkin nyt ollaan joten kai se on pakko vaan sopeutua tilanteeseen, yrittää karaistua ja muuttaa omaa vaatimustasoaan inhimillisempään suuntaan.

Loppuun täytyy vielä sanoa tuosta leikkaussaliharjoittelusta, että onhan siellä toki ollut se toinen puolisko hoitajia, jotka ovat olleet tosi mukavia ja kannustavia. Tänäänkin oli maailman ihanin anestesiahoitaja, joka lohdutteli kun olin epäonnistumisistani vähän maassa ja rupatteli siinä muutenkin niitä näitä kun aika meinasi käydä pitkäksi. :) Ja sairaanhoitajaopiskelijat ovat aina ihana vertaistuki. <3 Itse olen ollut samoissa saleissa kahden opiskelijan kanssa, jotka molemmat oli ihan huippuja! Mikään ei tuolla ole lohduttavampaa kun se, että samassa salissa on joku toinenkin, joka on epävarma itsestään ja taidoistaan ja jonka kanssa voi hihitellä jotain tyhmää juttua tai vaan höpötellä sillon kun mitään muutakaan ei tapahdu.

Nyt enää yksi aamupäivä luuserielämää, vaikkakin lisää on tiedossa roppakaupalla myöhemmin. Sitä ennen lähden kuitenkin levähtämään Englannin maaseudulle viikoksi. Pitäisi pikkuhiljaa alkaa saada ensi vuoden (välivuoden) kuvioita selväksi ja toivon, että reissussa olon aikana jotain edes ratkeaisi. Kaikki vaihtoon haku yritykset on Englannin päästä torjuttu alkuunsa ja nyt täytyy yrittää selvitellä, jos olisi sen sijaan mahdollista päästä tekemään tutkimusta/syväreitä /amanuenssuuria. Ettei tarttisi ihan vuotta vaan kotirouvana istua. Mutta saapa nähdä miten käy. Luulen että nyt kun Englannissakin on uutisoitu kuinka sekopäistä porukkaa koko Suomen kansa on, en välttämättä ole ainakaan kansalaisuuden perusteella se halutuin hakija. Että kiitos vaan Vanhasen hallitukselle hyvistä säästöistä mielenterveyspotilaiden hoidossa ja sitä kautta nuorten pahoinvoinnista, jonka kaiut kantautuvat maailmalle asti. Yritän yleensä pitää omat poliittiset vakaumukseni poissa tästä blogista. Nyt on kuitenkin ihan pakko sanoa, että onpa hienoa asua valtiossa, jossa ihmisillä menee jo niin hyvin, että voidaan hyvällä omalla tunnolla äänestää Kokoomusta, kun köyhien ja kipeiden hoitamisella ei siinä vaiheessa ole väliä kun on itsellä varaa käydä yksityisellä. Näihin tunnelmiin siis päätän ja tekopyhänä maailmanparantajana tuhoan vähän lisää ilmakehää nauttimalla teeni ilmassa lennellen. Mukavaa viikonloppua!

Koulutohinaa ja elintapamuutoksia

Posted on 2008.09.10 at 18:32
Toisin kun ennustin, kävikin niin, että klinikan alettua kirjoittelu täällä on laantunut. On vaan yksinkertaisesti ollut niin kauheasti ohjelmaa kokoajan, ettei ole touhuilta tai väsymykseltä ehtinyt. Koulua on lähes joka päivä kahdeksasta neljään ja viikonlopuille oon yrittänyt sitten lepäämisen ja kouluhommien lisäksi mahduttaa treenejä ja kavereiden tapaamista. Tuntuu, ettei aikaa vaan ole tarpeeksi ja koulun jälkeen sitä on niin väsynyt ja aivokuollut, ettei energiaa liikene mihinkään ylimääräiseen.

Opetus on edelleen ollut aivan loistavaa ja opiskeltavat asiat tuntuvat mielenkiintoisilta. Mukavaa on ollut myös, kun on vihdoin päässyt väkertämään juttuja omilla pikku kätösillään. On mm. harjoiteltu kipsausta, tikkien tekemistä, oltu mukana pientoimenpiteessä (esim. luomien poistoja ym.) ja tietysti ahkerasti joka viikko tutkittu potilaita osastolla. Tuntuu, että kokoajan oppii niin paljon uutta, ettei voi ymmärtää miten olisi edes mahdollista, että kaikki se tietomäärä voisi pysyä päässä.

Jännällä tavalla olen viime aikoina huomannut, miten lääkiksen opit ovat tunkeutuneet joka päiväiseen elämääni. Ja nyt en puhu siitä, että kotona istuisin miettimässä rintasyövän gradeerausta. Yksi elementti on kasvava vainoharhaisuus. Kun päivät pitkät istuu opiskelemassa erilaisten sairauksien syntymekanismeja ja oireita, alkaa omatkin lihaskivut pikkuhiljaa epäilyttävästi muistuttamaan sydänkohtausta ja pelolla odotan, koska joku lähipiiristäni sairastuu vakavasti. Tilastollisestihan se on enemmän kun todennäköistä. Olen alkanut myös epäilemään, onko naisten ylipäänsä mahdollista tulla raskaaksi ja synnyttää terveitä lapsia, kun tuntuu, että on niin miljoona asiaa, jotka voi mennä pieleen. Pitäisi ehkä päästä synnytysosastolle omin silmin näkemään, että suurin osa lapsista todella on ihan terveitä.

Ennenkaikkea lääkiksen opit on vaikuttaneet elintapoihini ja siihen, miten suhtaudun omaan kehooni ja elämään. Ehkä tämä on vaan joku ohimenevä vaihe, mutta nyt tämä tuntuu joltain mielettömältä valaistukselta. En olisi ikinä uskonut kuinka moneen sairauteen sairastumista tupakointi voi edesauttaa. Tämä tyttö ei kyllä edes baarireissuilla enää seuraksi imaise edes yhtä savua kaverin tupakasta. Ja entäs kuningas alkoholi sitten. En sano, että olisin alkanut tai aikoisin absolutistiksi, mutta varmasti pidän huolen siitä, että alkoholinkulutukseni on reippaasti alle suositeltujen rajojen. Nykyään jääkaapistani löytyy myös entistä enemmän kasviksia ja hedelmiä. Muutos ei ole ollut mikään valtava, en ennenkään ole elänyt kovin epäterveellisesti. Jotenkin näihin asioihin vasta ehkä kiinnittää enemmän huomiota. Pidän elämästäni niin paljon, että toivoisin voivani siitä nauttia terveenä mahdollisimman pitkään. Aiemmin sitä jotenkin ajatteli, että kaikki se elintapakasvatus on jos ei nyt soopaa, niin aika turhaa kuitenkin. Nyt kun on omin silmin nähnyt miltä näyttää rasvakalkkeumista tukkoon mennyt suoni, tai minkälaista elämää elää tupakoimalla itsensä sairastuttanut ihminen, sitä vasta tajuaa, kuinka konkreettinen yhteys elintavoilla oikeasti on terveyteen.

Välillä tuntuu, että kaikkien ihmisten pitäisi viettää vuosi lääkiksessä, kuunnellen luentoja eri sairauksien syntymekanismeista, oireista ja ennusteista sekä vieraillen vakavasti sairaiden potilaiden osastoilla. Ehkä kaikkia se ei liikuttaisi mitenkään, mutta veikkaan, että aika moni saisi sen tarvittavan potkun elintapojen muuttamiseen. Yleensä taidetaan sanoa, että vasta kun on ollut sairas, oppii arvostamaan terveyttä. Tai että ylipäänsä vasta kun on menettänyt jotain, osaa sitä arvostaa. Tässä tapauksessa sitä ei onneksi ole tarvittu. Tuntuu, että olen alkanut arvostamaan elämää ja omaa terveyttäni aivan järjettömän paljon jo siitä, että olen nähnyt todella sairaita ihmisiä.

Klinikkaa on takana vasta kuukausi, mutta välillä jo usko horjuu. Kaverin laittaessa kanyylia käteeni, meinasi taju lähteä. Samoin pientoimenpiteessä. Energiaa ei oikein meinaa riittää lukea niin paljon kun pitäisi. Välillä tuntee itsensä tyhmäksi ja on varma ettei koskaan tule oppimaan tarpeeksi. En kestä kuunnella luentoja ja tarinoita lasten vakavasta sairastamisesta ja kuolemista. Toimenpiteissä jos potilasta pyörryttää tai sattuu, tunnen niin voimakasta myötätuntoa, etten pysty keskittymään itse asiaan vaan vilkuilen jatkuvasti potilaan kasvoilta, vieläkö tämää jaksaa sinnitellä mukana. Olen liian herkkä, liian kömpelö käsistäni, liian laiska ja liian tyhmä. Mutta nämä kai ovat nuorelle kandille ihan normaaleja tuntemuksia. Ja ehkä niiden myötä sitä jollain lailla kasvaa tai piiskaa itseään vähän parempiin suorituksiin. Ja kai se herkkyys jonkun verran turtuu. Tai ainakin sen verran, että pystyy ammatissa toimimaan. Tai sitten ei, mutta siinä tapauksessa eiköhän tästä maailmasta löydy jokaiselle jonkunlainen työ.

Kanylointia

Posted on 2008.08.22 at 13:37
Olen tänään kanyloinut elämäni ensimmäistä kertaa onnistuneesti. Jee! Jäi viime vuotisesta laskimonäytteestä tosi huono maku suuhun, kun pistin kaverin suonesta kahdesti läpi, jonka jälkeen kaveri kielsi enää yrittämästä. Olin tähänkin kertaan sitten asennoitunut niin, että enhän mä varmasti onnistu. Harjoiteltiin sitten ensin muovikädelle ja sekin tuntui alussa vähän hankalalta. Ensin pitää osua suoneen ja sitten vielä muistaa oikea järjestys. Vedä neulaa vähän ulos ja samalla työnnä kanyylia eteenpäin, ota staassi irti, vedä neula kokonaan ulos ja työnnä kanyyli paikalleen ja laita korkki paikalleen. Liian monta pientä juttua, jotka voi mennä pieleen. Parin kanssa sitten toisillamme harjoiteltiin ja ekalla kerrallahan se tuppasi sattumaan, menemään ohi suonesta tai sitten vahingossa meni se tulppa roskiin ja sitten staassi (puristusnauha olkavarressa) kun oli jäänyt kiinni niin sitä vertahan sitten pulppusi sieltä kanyylista ihan riittävästi.

Oltiin molemmat jo ihan epätoivoisina, että ollaanpa surkeita, mutta muiden lähdettyä päätettiin vielä jäädä kokeilemaan, multakin kun pahin pyörrytyksen tunne helpotti. Ja molemmat onnistuttiin tosi nätisti! Voi vitsi että on huippu tunne kun onnistuu noissa pienissä käden taito jutuissa, tai miksei sekin kun ryhmäopetuksissa tai muualla tajuaa jonkun potilaan sairauteen liittyvän jutun, joka avaa hommaa ihan erilailla.

Ryhmäopetukset ovat edelleen myös olleet ihan huippuja. Eilisellä opettajalla oli erityisen hyvä opetusmetodi. Jokainen sai potilaalla potentiaalisesti olevan sairauden nimen lapulle ja meidän piti sitten kerätä anamneesi potilaalta kysellen ja sulkea vastauksia saadessamme pois sairaudet, jotka eivät voineet tulla kyseeseen. Oli kyllä aivan mahtava tapa oppia ja jäi kyllä hyvin mieleen eri sairauksiin liittyviä oireita. Klinikassa olo on ehkä miljoona kertaa hauskempaa kun preklinikka! Kun vaan jotenkin ei tarvisi lukea ja silti se tieto vaan löytyisi sieltä päästä tarvittaessa.

Potilaiden tutkimista

Posted on 2008.08.19 at 17:41
Tänään päästiin oikeastaan ensimmäistä kertaa koskemaan oikeisiin potilaisiin osastolla. Kahdeksan hengen kandiryhmä siis seurasi opettajalääkäriä muutamaa (tai joissain tapauksissa kymmenen) numeroa liian suurissa lääkärintakeissa sydämet tykytellen kellä enemmän, kellä vähemmän. Kävimme läpi potilaita, joilta jokainen vuorollansa sai kuunnella sydän- ja keuhkoääniä ja yrittää miettiä, mitä nämä äänet potilaan sairaudesta kertovat. Oli aivan mahtavaa kun vihdoin sai yhdistää lukemansa tiedon oikeaan elämään. Voi sitä riemun tunnetta, kun kuulee sen ensimmäisen vinkaisun tai rohinan sieltä keuhkoista ja opettaja vahvistaa, että sehän sieltä pitikin kuulua.

Klinikkataipaleen alkumetrit antavat motivaatiota tietomäärän kartuttamiseen ja intoa muutenkin opintoihin. Toisaalta jo nyt on tullut muutamaan otteeseen hetkiä, jolloin tuntee olevansa lääkiksen surkein luuseri, joka ei edes hallitse perusjuttuja. Oman ryhmän ja muiden opiskelukavereiden kanssa jutellessa sitä voi sitten onneksi lohduttautua ja yhdessä todeta, ettei niiden sydänäänten kuuntelu todellakaan (ainakaan ensikertalaiselle) ole helppoa. Ja ryhmäkoot eivät helpota asiaa ollenkaan. Yritä siinä sitten rauhassa kuunnella sydänääniä potilaalta, jolta ne eivät muutenkaan meinaa helpolla kuulua, kun tiedät että niskan takana odottaa seitsemän kaveria malttamattomana päästäkseen kokeilemaan omalla vuorollaan. Onneksi osastoharjoitteluissa saa tutkia omia potilaita yksin ja kaikessa rauhassa, ehkä siinä oppii sitä tekniikkaa sitten vähän paremmin kun saa ajan kanssa tutkia ja kuunnella.

Potilaille annan kyllä kaiken kunnioituksen, kun jaksavat opetuspotilaina toimia. Monet saattavat olla väsyneitä, huonokuntoisia ja huolissaan omasta tilastaan. Suurin osa potilaista on kuitenkin aina reippaita ja ystävällisiä ja osa tuntuu vielä olevan innoissaan siitä, että pääsee mukaan uusien lääkäreiden kouluttamiseen. Ei kuitenkaan varmasti ole aina mukavaa tai helppoa, kun kahdeksan innokasta valkotakkia opettajineen pyörii ympärillä, tuijottaa ja sörkkii. Mutta onneksi ihmiset kuitenkin siihen suostuvat, muuten me ei varmaan opittaisi yhtään mitään. Nyt innolla odotan seuraavia ryhmäopetuksia. Ensi kerralla harjoitellaan vatsan palpaatiota, eli painellen ja tunnustellen vatsan päältä tutkimista. Perjantaina on iv-kanyloinnin harjoittelua, eli harjoitellaan laittamaan se neula suoneen kämmenselästä, johon jää se sellainen putkisysteemi, josta voi sitten laittaa tipan tippumaan (tajusin vasta, että ehkä nämä kaikki termit ei sano kaikille mitään). Ja innolla odotan myös pientoimenpideopetusta, jossa päästään ehkä kokeilemaan luomien poistamista tai muuta vastaavaa, steriiliksi leikkaussalia varten pukeutumisharjoittelua ja kaikkea muuta. Syksyyn mahtuu paljon kiinnostavia juttuja!


Posted on 2008.08.17 at 18:00
Ensimmäinen viikko on nyt takana ja täytyy kyllä sanoa, että ohjelmasta ei ole ollut puutetta edes näin ensimmäisellä viikolla. On patologian, kirurgian, sisätautien ja anestesiologian luentoja, kaikkien näiden ryhmäopetuksia, mikroskopointia ja videoituja ruumiinavauksia. Opetuksen taso on todella hyvä. Luennoilla jaksaa kuunnella kiinnostuneena ja kurssikaverit ovat innostuneet jopa esittämään luennoitsijoille kysymyksiä. Meidän ryhmällä on ollut vasta yksi ryhmäopetus sisätaudeissa, jossa tarkoitus oli tutustua osastoon ja anamneesin oton perusteisiin. Meillä on käynyt hyvä tuuri sekä ryhmän, että tutor lääkärin suhteen. Ryhmän jäsenet ovat kaikki todella mukavia ja entuudestaan enemmän tai vähemmän tuttuja ja opettaja on ystävällinen, lämminhenkinen ja kannustava. Jotenkin itselläni ainakin vaikuttaa opettajan asenne aivan hirveästi omaan oppimismotivaatioon. Tämä opettaja tuntuu niin lämpimältä ja kannustavalta, että sitä on jotenkin paljon avoimempi sille, mitä hänellä on meille tarjota ja opettaa. Vaikuttaa tähän mennessä hyvältä.

Ainoa valittamisen arvoinen asia on ryhmäkoot. Pienryhmäopetuksessa meitä on kahdeksan henkeä. Tulee jotenkin potilaidenkin puolesta vaivaantunut olo kun meitä paukahtaa kahdeksan silmäparia sängyn ympärille tuijottamaan. Toistaiseksi ei ole valittamista siinä, etteikö kaikki näkisi ja saisi harjoitella mitä pitääkin. Pelkään pahoin vaan, että vaikka opettaja on kuinka tehokas ja hyvä opettamaan, hänkään ei ryhmäkoon haittoja voi poistaa. Mutta saapa nähdä miten käy.

Uusiin fukseihin en ole vielä ehtinyt törmätä eikä ole siis tullut siltä suunnalta vielä uusia tuttavuuksia tälle syksylle. Ehkä voisi käydä fuksiaisissa, jos siellä vähän alkaisi hahmottamaan uusia naamoja ja ehkä tutustuisi vaikka edes pinnallisesti muutamiin. Musta on aina mukavaa kun on kavereita eri vuosikursseilla.

Vähän tylsää tarinointia tällä kertaa. Ehkä aivot tässä pikkuhiljaa kesän jäljiltä taas käynnistyy ja aktivoituu ja keksin jotain mielenkiintoisiakin aiheita pohdittavaksi ja kirjoitettavaksi. Ja kommentit ja kysymykset ovat aina enemmän kuin tervetulleita. Ne on se asia, joka pitää tätä blogia hengissä. Ja jos mieleen tulee aihe-ehdotuksia, joista haluaisitte että kirjoitan, nekin ehdotukset ovat tervetulleita!

Kandivuosien avaus

Posted on 2008.08.12 at 19:30
Pahoittelut ennätyspitkästä tauosta. Lupaan että blogi päivittyy nyt taas tiheämpään tahtiin, uudella. Takana on pitkä ja rentouttava kesä reissuineen. Nyt on ainakin virkistynyt ja levännyt olo. Onnittelut kaikille, jotka pääsivät lääkikseen ja tänä syksynä aloittavat opintonsa. Hurjasti tsemppiä niille joille ovet eivät tänä vuonna auenneet yrityksestä huolimatta. Jos lääkis todella on se mitä opinnoiltaan haluaa, on vaan sinnikkäästi yritettävä uudestaan niin kauan kunnes ne ovet aukenevat. Toki järkeä ehkä kannattaa käyttää. Jos on kymmenen kertaa yrittänyt ja aina jää kauas läpipääsypisteistä, voi ehkä miettiä voisiko tehdä jotain muuta. Mutta tsemppiä siis kaikille tulevaan lukuvuoteen, miten kukin sen tahollaan viettääkään.

Meillä lukuvuosi lähti käyteen eilen. Täytyy sanoa, että jo ensimmäisinä päivinä huomaa, että ero preklinikkaan on Valtava! Preklinikassa sitä itsekseen lukemista oli aivan hurjasti. Opetus ei aina ollut ihan parhainta tasoa ja koulua ei tuntimääräisesti ollut paljon. Se tarkoitti siis järjetöntä pänttäämistä ja paljon bileitä. Tämä vuosi näyttää aika päinvastaiselta. Koulua on tuntimääräisesti paljon, opetus vaikuttaa hyvätasoiselta ja tentteihin luettavat määrät eivät ole läheskään niin suuria kun preklinikassa. Lisäksi pääsee tekemään asioita käsillä ja näkemään juttuja, kun preklinikassa koulunkäynti tarkoitti lukemista ja vielä lisää lukemista.

Syksy vaikuttaa kiireisen lisäksi mielenkiintoiselta. Ohjelma sisältää elinpatologiaa, kirurgiaa, sisätauteja, reseptioppia, radiologiaa ja anestesiologiaa. Eli siis aivan mielettömästi kaikkea. Nämä päivät ovat olleet luentoja, huomenna vähän mikroskopoidaan ja torstaina sitten jo alkavatkin ryhmätyöt. Ensimmäisissä ryhmätöissä on kai tarkoitus opetella anamneesin ja statuksen ottoa, eli potilaan haastattelua ja nykytilanteen kartoittamista, sekä potilaan tutkimista.

Klinikkaan siirtyminen tarkoittaa myös, että opiskelut ovat suurimmaksi osaksi sairaalan puolella. Mekin siirrymme käyttämään valkoisia takkeja ja käyttäytymissääntöjä on painotettu paljon. Vähän mietin jo tänään, miten tulemme läsnäolollamme vaikuttamaan potilaiden hoitoon. Tämä 120 päinen lauma remuaa ja räkättää aulassa kovaan ääneen ja valtaa tauoilla myös sisäänkäynnin edustan. Tänään jouduin valitettavasti myös todistamaan, kuinka kymmenpäinen kurssikaverijoukko kaikki tuijotti hyvä ettei suu auki, kun sisäänkäynnistä ulos asteli hyvin huonokuntoisen näköinen potilas. Kaikilla ei ehkä ole kokemusta sairaalamaailmasta tai potilaiden kohtaamisesti. Valitettavasti olemme kaikki myös varustettuja hyvin erilaisilla sosiaalisilla taidoilla ja käytöstavoilla. Toivottavasti kaikki uudet kandit nyt skarppaavat ja meistä ei ole ainakaan liikaa harmia sairaala-alueella. Innolla odotan, mitä vuosi tuo tullessaan.

Tuli vielä mieleen, kun aina välillä tulee kysymyksiä lääkikseen pyrkimisestä ja siellä opiskelusta. Aloitin tämän blogin samoihin aikoihin kun aloin lukemaan pääsykokeisiin, joten vanhoista kirjoituksista löytyy paljon ajatuksia taipaleelta sieltä tänne.

Pääsykokeesta

Posted on 2008.06.10 at 17:53
Kiitos taas kommenteista. Löysin vasta nyt vanhemmistakin teksteistä uusia kommentteja ja ihanan positiivista palautetta on kyllä tullut. Kannustaa jatkamaan kirjoittelua. Jännitän jo täällä kaikkien niiden puolesta, jotka tänä vuonna pääsykokeessa ovat olleet. Olisi tosiaan kiva kuulla blogin lukijoiden fiiliksiä sitten tulosten jälkeen. Muistan tämän ajan silloin omana pyrkimisvuonna. Ajatukset pyrkivät kokoajan palaamaan kokeeseen ja spekuloimaan miten se meni ja mitenköhän olisi pitänyt mennä. Hölmönä (älkää siis tehkö samaa virhettä) ahmin keskustelupalstojen keskusteluita siitä, mitä kukakin oli vastannut ja hetkeksi annoin paniikin vallata. Olin vuoron perään täysin varma etten pääse ja sitten taas täysin varma että pääsen. Välillä jo melkein itkeskelin epätoivoisena, että ei se nimi taida sieltä listasta löytyä. Ja voi mikä fiilis kun se siellä oli! Äiti itkeä tirautti puhelimessa ja minä menin täysin mykäksi. Se tieto tuntui joltain niin suurelta. Lääkiksessä ollessakin on hyvä muistaa aina välillä se pääsykoeprosessi ja miten paljon siihen panosti ja miten se repi hermoja. Ja kuinka onnellinen saa siitä olla, että on päässyt opiskelemaan kutsumusammattiinsa.

Joku kyseli pääsykokeeseen pänttäystapojani. Jonkun verran olen aiemmin tästä kertonutkin. Muistelin että aika yksityiskohtaisesti siitä joskus kirjoitin, mutten löytänyt tuota kirjoitusta. Tässä tekstissä oli jotain: http://sofia-84.livejournal.com/#30414 . Voin kyllä uudestaan siitä vielä kertoakin.

Olin käynyt lääkiksen pääsykokeessa kahdesti. Ensimmäinen kerta oli vuonna 2004, jolloin olin tuore abi ja pyrin helsingin lääkikseen. En laskenut yhtään laskua ja Galenoksen taisin saada hajamielisesti luettua kerran läpi, jos sitäkään. Aloitin lukemisen tarmokkaasti, mutta muutin lähes heti mieleni ja päätin, että haluan mieluummin sairaanhoitajaksi. Ajattelin, että haluaisin olla läheisemmin ihmisten jokapäiväisessä elämässä läsnä, vaikka sairaanhoitajana osastotyössä. Kävin kuitenkin pääsykokeessa, vaikka Galenoksen lukemisen olin jo lopettanut kuukautta aiemmin. Halusin tietää millainen koe olisi. En vastannut edes kaikkiin kysymyksiin, tunsin itseni niin typeräksi ja tehtävän mahdottomaksi. Sisäänpääsy jäi 20 pisteen päähän. Jälkeenpäin tosin harmitti. Koin tuolloin, että 20 pistettä oli pieni etäisyys sisäänpääsyyn, kun kokeen olin käynyt tekemässä vain osittain ja lukematta. Luulen että tuosta minulle jäi ajatus siitä takaraivoon, että voisikohan mulla sittenkin olla kapasiteettia päästä sisään.

Vuoden sairaanhoitaja opintojen jälkeen sitten totesin, että kaipasin enemmän tietoa ja haasteita, kun opinnoissani tarjottiin. Laitoin toista kertaa paperit Helsingin lääkikseen. Tuolla kertaa pääsin Galenoksessa ehkä puoleen väliin, ammattikorkean tenttejä oli jatkuvasti ja niihinkin piti lukea, enkä vieläkään oikein ollut varma siitä mitä halusin. Kävin pääsykokeessa syömässä eväät, luin tehtävät ja vastasin pariin ensimmäiseen ihan kokeillakseni osaisinko mitään. Lähdin kokeesta heti kun sieltä sai lähteä, enkä tuolla kertaa edes ottanut selvää paljon pisteitä sain. Parista tehtävästä tuskin irtosi huikeita lukuja. Tuona kesänä kuitenkin päätin, että minun on turha jäädä sairaanhoitajaopintoihini ja käydä vajaalla panostuksella lääkiksen kokeissa, kun mieli kuitenkin kokoajan haikaili lääkiksen suuntaan. Ilmoittauduin ammattikorkeaan vuodeksi poissaolevaksi ja aloin tekemään yötä päivää töitä rahaa kerätäkseni.

Syksyn 2005 raadoin töitä niska limassa ja keräsin rahaa, että voisin koko kevään elää säästöilläni ja pystyisin niistä maksamaan myös valmennuskurssin. Viiden kuukauden elämiseen ja valmennuskurssiin tarvittava summa ei ollutkaan mikään ihan pieni, joten töitä oli tehtävä aika urakalla. Vapaa-ajalla luin ja laskin läpi kemian ja fysiikan kirjoja. Olin ehkä turhankin perusteellinen. Syksyn aikana kävin läpi kaikki (pitkän oppimäärän) kemian ja fysiikan lukion oppikirjat (siis vain yhden oppisarjan, en toki kaikkia olemassa olevia kirjoja). Luin ne kannesta kanteen ja laskin lähes jokaisen tehtävän, joita kirjoista löytyi. Tuolla sain sen laskurutiinin, jota en lukiossa ollut vaivautunut hankkimaan.

Keväällä 2006 olin koko kevään kestävällä valmennuskurssilla. En haluaisi mainostaa valmennuskurssia ja ajaa ihmisiä ajattelemaan, että päästäkseen sisään se on välttämätön. Itselleni se kuitenkin oli. Valmennuskurssi piti minut aikataulussa ja armeijamaisessa kurissa. :) Ei valmennuskurssin vaan oman kilpailunhaluisen luonteeni takia. Jatkuvat pistarit piiskasivat opiskelemaan aina kyseiset aiheet. Halusin nähdä oman nimeni kolmen parhaan joukossa, kun ne piirtoheittimelle heijastettiin. Ja ainakin biologiassa onnistuinkin siellä aina pysymään. Valmennuskurssilta sai myös todella hyvät tehtäväpaketit, en tiedä miten muuten olisin oppinut pääsykokeen kaltaisia laskuja laskemaan. Luin pääsykokeeseen ainoastaan arkisin. Muistelen, että aamupäivällä keskityin lukemaan Galenosta. Sitten lounastauon jälkeen luin kurssilla läksyksi annetut asiat ja laskin laskuja, jotka liittyivät kurssilla käytyyn teoriaan. Taisin lukea arkisin klo 9-16/17, sitten pidin tunnin tauon ennen kun menin valmennuskurssille, joka taisi kestää kaksi/kolme tuntia. Arkipäivät kun kuluivat aamusta iltaan opiskellen, olivat viikonloput täysin opiskeluvapaita. Myös pääsykoetta (joka oli maanantaina) edeltävä viikonloppu. Ja tarkoitan siis TÄYSIN opiskeluvapaita. Ei vilkuilua kirjaan.

On todella sääli, että valmennuskurssit menestyvät niin hyvin. On myös hyvä muistaa että niissä on todella suuria eroja. Rahat voivat helposti mennä hukkaan kun valitsee väärän firman. Jos osaisin opettaa ja tehdä hyviä harjoituspaketteja, kokoaisin opetusporukan kokoon ja perustaisin ilmaisia valmennuskursseja. Itsekin vähävaraisessa perheessä kasvaneena koen, että valmennuskurssisysteemi on todella eriarvoistava systeemi. Ellei tee kuten minä tein ja välivuoden aikana keskity vaan keräämään rahaa, ei valmennuskurssiin kaikilla ole varaa. Toisaalta se, että on valmis omalla työllään keräämään kokoon nuo rahat kertoo vahvasta motivaatiosta ja tahdosta. Ja ehkä sitä opiskelupaikkaakin arvostaa sitten enemmän, kun sen eteen on oikeasti joutunut tekemään paljon työtä. Ja en voi kyllä sanoa kadehtivani niitä, joiden vanhemmat maksoivat kurssin. En antaisi välivuottani, enkä opiskeluvuotta sairaanhoitokoulussa pois. Ne ovat kasvattaneet minua ihmisenä, toivottavasti oikeaan suuntaan.

Kesäkesäkesä!!!

Posted on 2008.05.26 at 14:16
Kiitos onnitteluista ja kaikille joilla on huomenna edessä pääsykoe... Hurjasti onnea! Luottakaa itseenne niin lannistumattomuudella ja itsevarmuudella saattaa aina repiä muutaman ekstrapisteen. Ja lukekaa ne kysymykset huolella useampaan kertaan!

Tästä tulee nyt pikapostaus kun on jo kiire junaan. Farmiksen lopputentti tuntui menevän hyvin ja kaikki muutkin tentit ovat menneet kivasti läpi. Mulla siis alkoi tänään kesäloma! Tänään suunnataan Helsinkiin, josta huomenna Tukholmaan ja perjantaina takaisin Helsinkiin. Ensimmäinen päivä alkaa kuukauden kestävä työurakka lähihoitajan sijaisena psykiatrisella osastolla ja sitten odottaa puolentoista kuukauden loma reissaten Kreikan saaristossa ja Englannissa. Blogikirjoittelu voi kesällä jäädä aika vähäiseksi, syksyllä toivon mukaan jatkan taas aktiivisemmin. Ehkä klinikassa touhuaminen kirvoittaa taas uusia ajatuksia. Toivottavasti.

Mukavaa kesää kaikille! Rentoutukaa, syökää mansikoita ja jätskiä ja olkaa iloisia.:)

Kandi!

Posted on 2008.05.18 at 12:41
Nyt on sitten kandiaiset vietetty ja käteen saatu kanditodistuskin. Kaksi vuotta on kulunut todella nopeasti, mutta siihen mahtuu kyllä uskomaton määrä kirjojen pärissä puurtamista ja pänttäämistä. Tuntuu oudolta, että joitain vuosia taaksepäin lääkis oli vain haave. Kadehtien katsoin kirjastossa lääkiksen tenttikirjoja lukevia ja kuvittelin, että lääkis on se ovi johonkin ihmeelliseen. Tavallaan olin kyllä oikeassakin. Lääkikseen pääsyn jälkeen elämäni on ollu tyydyttävämpää kuin koskaan ennen. Tosin ei ainoastaan lääkiksen ansiosta, mutta kyllähän sekin paljon vaikuttaa, että saa opiskella asioita, jotka todella jaksaa kiinnostaa ja innostaa. Ja tässä sitä sitten jo ollaan. Siirtymässä klinikkaan ja aloittamassa tutustumaan siihen oikeaan lääkärin työhön.

Vielä viimeinen lopputentti ja preklinikka on siinä. Voin kyllä rehellisesti sanoa, että olen ylpeä itsestäni. Lääkikseen pääsy sinänsä ei koskaan todellakaan ollut mikään itsestäänselvyys. Jossain vaiheessa olin jo ihan vakuuttunut siitä, etten vaan ole tarpeeksi fiksu pääsemään sisään. Ja näiden kahden vuoden aikanakin epäilys omista älynlahjoista on herännyt monta kertaa. Mutta kuitenkin olen jaksanut puurtaa kokoajan ja kaikki tentit ovat läpi menneet. Tiedän, suurin osa koulusta on vielä edessä. Jollekin tämä etappi ja tenteistä läpipääseminen eivät ehkä merkitse mitään. Mutta mulle se on jo suuri saavutus. Tekee tästä kaikesta todellisemman tuntuista. Että musta ehkä sittenkin saattaa todella vielä tulla lääkäri. Outoa.

Onnea kaikille muillekin tämän kevään kandeille! Olkaa itsestänne ylpeitä.


Edelliset 20